Haavisto-blogi

Helsingin Kirjasto-10:ssä eivät tahtoneet tänään tuolit riittää, kun keskustelimme Osmo Soininvaaran kanssa hänen uudesta kirjastaan “Vauraus ja aika” (Teos 2007). Pätkätyöt, pahoinvointi töissä ja ikuisen aikapulan kokeminen ovat yhä pahempia ongelmia, vaikka koneiden aikakauden piti helpottaa ihmisen työtä ja antaa hänelle enemmän vapaa-aikaa, aikaa läheisilleen, enemmän aikaa kulttuurille, filosofialle ja puutarhanhoidolle.

“Oden” kanssa keskustelu on aina antoisaa, sillä hän on lahjakas tilastotieteilijä, ja monen uuden poliittisen avauksen isä suomalaisessa keskustelussa - ajatellaanpa vain perustuloa tai karahvityöaikaa. Soininvaara oli myös huolissaan nyt vaalit vallanneesta jakovara-keskustelusta, joka tuntuu äänestäjien huiputukselta.

Maanantaiaamuna keskustelimme Claes Anderssonin ja Paavo Väyrysen kanssa Ylen Radio 1:ssä vaaliteemoista. Claes Andersson tuki perustuloajatusta, ja Paavo Väyrynen hehkutti “ympäristövallankumousta” ja ilmoitti olevansa kiinnostunut ympäristöministerin salkusta. Tosin minussa herättivät huolta hänen luonnonsuojeluvastaiset kommenttinsa - Lapissa kuulemma on suojeltu liikaa. Toivottavasti Väyrynen kallistaa korvansa myös Lapin matkailuyrittäjille, joilta on tullut vain kehuja suojelusta. Hyvästä aluepolitiikasta voisivat löytyä keskustan ja vihreiden yhteiset teemat.

Sunnuntain ja maanantain kampanjointi kaduilla on ollut kiinnostavaa; monet kertovat jo äänestäneensä. Kannelmäen toritapahtumassa sunnuntaina oli paljon väkeä, samoin Kaivopuiston rannassa aurinkoisena iltapäivänä. Maanantain Sanomatalon tapahtumassa piipahdin, mutta aitoihin vaalitoreihin verrattuna se vaikutti vähän “tekemällä tehdyltä”, joten siirryin Kolmen sepän patsaan aitoon vaalitunnelmaan.

Tehokkaat esitteiden jakajat voivat saada menemään toistasataa flyeria tunnissa. Minun tahtini on paljon hitaampi. Kun jää keskustelemaan ihmisten kanssa, oppii paljon uusia asioita. Keskustelin lääkärin kanssa aborteista, lintuharrastajan kanssa ilmastonmuutoksesta ja muuttolinnuista, tutkijan kanssa Venäjän tilanteesta, sotilasmestarin kanssa vapaaehtoisesta maanpuolustustyöstä, monenkin eläkeläisen kanssa eläkeindekseistä ja eläkeläisten verokohtelun vääryyksistä, opiskelijan kanssa Zimbabwen oppositiojohtajan pahoinpitelystä, liikuntaesteisen kanssa invataksipalveluista, opettajan kanssa hänen äitinsä pahenevasta dementiasta ja siihen tarjolla olevasta avusta, inkeriläisen Suomeen muuttaneen kanssa työllisyydestä…

Lista on pitkä. Politiikka on muuttunut mosaiikiksi, jossa äänestäjä etsii poliitikosta “sukulaissieluaan”. Monet korostavat, että puoluetta tärkeämpi on henkilö. Äänestäjät liikkuvat.

Oma veikkaukseni on, että kun vaaliuurnat ensi sunnuntaina sulkeutuvat, äänestäjät ovat taas rakentaneet “prognoosiherroille” yllätyksiä. Maailma ei mene aina gallupien mukaan.

Koska on kulttuurin vuoro?

Vietin lauantaiaamupäivän Itäkeskuksen Tallinnanaukiolla, ja iltapäivän Kolmen sepän patsaalla. Paljon on väkeä liikkeellä - ja aiheet vaihtelevat uraanikaivoksista eläkeindeksiin, Itämerestä islamin nousuun. Tunnelma on hyvä; häiriköitä vähän, ja kannustusta tulee myös vihreille paljon, vaikka emme makkaraa, hernekeittoa tai kahvia jakaneetkaan. Päivän torikysymys näytti olevan, miten suhtautua oikeusministeriin joka ei tiedä miten palkkiot Suomessa kuuluu maksaa.  - Illansuussa oli pakko ladata omia akkuja ja käydä kuuntelemassa Heidi Hautalan järjestämää kulttuurikeskustelua Espoon kaupunginteatterissa Tapiolassa.

Mitä ajassa liikkuu? -keskustelussa oli kiinnostavat osanottajat: kirjailija Pirkko Saisio, kirjailija Sofi Oksanen, toimittaja Alexis Kouros, elokuvaohjaaja Pirjo Honkasalo ja ohjaaja Kristin Olsoni.

Sofi Oksanen on herättänyt Parnassossa 1/2007 kysymyksen, miksi hakaristitunnus kuuluu kiellettyihin, mutta sirppi ja vasara sallitaan. Ovatko Stalinin vainojen uhrit vähäpätöisempiä kuin Hitlerin? Sirpistä ja vasarasta voimme tehdä pilaa; hakarististä emme. Miksi?

Pirjo Honkasalon vaikuttava elokuva Melancholian 3 huonetta (2004) vie meidät Pietarin sotilasakatemiaan, ja sieltä Tshetshenian taisteluihin. Venäjän nykytila puhutti myös illan keskustelussa Tapiolassa.

Alexis Kouros nosti esiin globaalikysymykset: pitäisikö meidän olla yhtä huolissamme tehtaassa Kiinassa hikoilevasta työläisestä kuin suomalaisesta?

Ja Pirkko Saisio teki terävän havainnon: näissä vaaleissa kulttuuri loistaa kokonaan poissaolollaan, niinkuin sitä ei olisi olemassa, tai niinkuin se ei olisi tärkeä. Hän myös huomautti koko kulttuurin viihteellistymisestä: teatterin suurilla näyttämöillä menee vain viihteellisiä esityksiä, myös suomalaisen elokuvan uusi menestystarina on kuin luotu 12-vuotiaille katsojille….

Olipa mukava hyvän keskustelun jälkeen illan raikkaassa ilmassa kävellä Tapiolasta takaisin Helsinkiin. Ainakin ehdokkaat viisastuvat, kun vaalikeskustelut ovat näin hyviä.

Hesarin uutisen mukaan internet oli Viron äskeisissä parlamenttivaaleissa suosituin ennakkoäänestyspaikka. Suomessa surraan äänestysprosentin laskua, mutta samalla kieltäydytään internetin tarjoamasta uudesta äänestystekniikasta. Miksi?

On ollut kiinnostava seurata ikäluokkakeskustelua, jota Suomessa nyt käydään. Ilmeisesti jo näissä vaaleissa äänestäjien enemmistö on 50 vuotta täyttäneitä (itse siis kuulun vähemmistöön - vielä vuoden verran), ja vanhemmat äänestäjät ovat nuoria paljon varmempia äänestäjiä. Tästä syystä vaalit helposti painottuvat eläkeläisvaaleiksi, joissa ehdokkaat kilpailevat eläketarjouksista ja eläkeindeksien korjauksista.

Kansakunta ei kuitenkaan voi elää vain maksamalla toisilleen eläkkeitä - rahat siinä pakkaavat loppumaan. Siksi on niin tärkeää puhua tutkimuksesta, tuotekehittelystä, yliopistojen, koulujen ja oppilaitosten rahoituksesta, opintotuesta - ja tietenkin työntekijöihin kohdistuvasta verotuksesta. Opiskelu- ja työolosuhteiden Suomessa pitää olla kilpailukykyisiä, jotta opiskelu ja työnteko olisi palkitsevaa, ja tulostakin syntyisi.

Kun nuorempi sukupolvi on tottunut löytämään internetistä kaiken - tv-ohjelmat, aikataulut, päivän uutiset, tarjoustuotteet ja kuluttajatietouden - on vain luonnollista että myös politiikka on nyt paljolti netissä. Vaalikoneet raksuttavat, ja ehdokkaat esittelevät itseään.

Olen sitä mieltä, että seuraavissa vaaleissa jo Suomessa pitäisi siirtyä Viron malliin nettiäänestykseen - ainakin ennakkoäänissä. Tietoturvan ongelmat on ratkaistu jo nettipankissa; kai ne pystytään äänestyksessäkin ratkomaan.

Nettiäänet nostaisivat äänestysprosenttia, ja toisivat uusia kansalaisia mukaan päätöksentekoon. Kuka tätä oikein pelkää?

Äänestäjältä tuli meiliä: “Yleiskuvani on, että ihmiset ovat kyllästyneet median antamaan kuvaan politiikasta. Siksi harva jaksaa mennä vaalitilaisuuksiin. Monet ovat kuitenkin yllättyneet positiivisesti kuulemastaan.” Minua on vaaleissa vaivannut sama asia: keskustelut vaalitilaisuuksissa ovat olleet paljon kiinnostavampia kuin mediassa. Miksi?

Mediassa on valiteltu, että “poliitikot eivät halua keskustella NATO:sta”. Kun sitten NATO:sta puhuttiin - mm. Jaakko Iloniemen hyvällä vauhdituksella - Rauhanaseman tilaisuudessa, ei siellä mediaa näkynyt. Onko niin, että kun jotkut suuret lehdet ovat päätyneet myönteiselle NATO-kannalle, ei niitä kiinnosta enää kuunnella mitä poliitikot asiasta puhuvat? Rauhanasemalla keskusteltiin NATO:n riskeistä Afganistan-operaatiossa, terrorismin vastaisesta taistelusta syyskuun 11. päivän jälkeen, ihmisoikeuksien vähättelystä terrorismin vastaisessa taistelussa (esim. Guantamo Bay), vaikeista rauhanturvatehtävistä maailmalla ja Venäjän muutoksesta.

Olin jo aikaisemmin yllättynyt, että varsin laadukasta Venäjä-keskustelua eduskunnan lisärakennuksessa - paikalla mm. Aleksanteri-instituutin johtaja Markku Kivinen - seurasi vain kaupunkilehti Vartti; kunnia sille. Onneksi väkeä oli paikalla niin että tuolit eivät piisanneet. Ainakaan keskustelu ei jäänyt yksipuoliseksi, kun yleisössä oli myös “Saatana saapuu Helsinkiin” -kirjan kirjoittaja.

Median käsikirjoitus näihin eduskuntavaaleihin näyttää epäonnistuneen: yritettiin tehdä taas pääministerivaalit, vaikka vuoden 2003 pääministerivaalien kolmesta pääkandidaatista ei kukaan sitten jäänytkään pääministeriksi. Kolmen suuren puolueen puheenjohtajaan keskittyvä poliittinen keskustelu ei ole ottanut ilmaa siipiensä alle. Varsinkin helsinkiläiselle äänestäjälle se on tylsä asetelma, koska Keskustapuolue on pääkaupungissa marginaalinen puolue.

PS. Huomasin, että Sanomatalolla pidetään maanantaina politiikan markkinat ja “paikalla on myös toimittajia”. Hauskaa, mutta onko niin, että ehdokkaiden on pidettävä nyt toimittajillekin omat vaalimarkkinat. Eivätkö toimittajat jaksa enää käydä vaalitilaisuuksissa?

PS2. Nettisivujen ja blogien kautta poliitikot ovat nyt alkaneet itse luoda mediaa. Veikkaukseni on, että se alkaa muuttua yhä monipuolisemmaksi. Kun kävimme Helena Rannan ja Ulla Anttilan kanssa keskustelua Suomen siviilikriisinhallinnasta, joku paikalla olleista esitti että “tämä pitäisi saada nettiradioon”. Ehkä seuraavalla kerralla otetaan nauhuri mukaan….

PS3. Lehtien nettisivuilla olevat videot ovat tulleet aika kiinnostaviksi. Kävin itse kuuntelemassa Kimmo Sasin haastattelua Aamulehden sivuilla. Traaginen onnettomuus - osanottoni kaikille osapuolille.

Oli mukavaa että pääministeri Matti Vanhanen kävi katsomassa vihreiden Merikukka Forsiuksen esittämän “Epämiellyttävä totuus” -elokuvan. Ilmastonmuutoksen vakavuudesta olemme siis samaa mieltä. Sen sijaan pääministerin blogissaan esittämä Helsinki-kritiikki ja turpeen puolustaminen on osittain puuta heinää.

Aloitetaan turpeesta: Vanhanen toivoo turpeen luokittelua uusiutuvaksi energialähteeksi. Tiedämme, että turvevarojen uusiutuminen on äärimmäisen hidasta, ja suot ovat nyt tärkeä hiilidioksidin sitoja. Turvetuotannon ja soidenkuivatuksen vuoksi hiilidioksidia vapautuu ilmakehään, kuten Suomen luonnonsuojeluliitto muistuttaa.

Turpeen käyttöä Suomessa voidaan perustella työllisyydellä tai aluepoliittisin argumentein, mutta ei ekologisilla perusteilla. Hallitus on kiirehtinyt takaamaan turpeelle syöttötariffin joka helpottaa turpeentuotantoa, mutta ei ole saanut sellaista aikaiseksi uusiutuville energialähteille, kuten tuulivoimalle. Tässä on vihreillä ja keskustalla suuri näkemysero.

Osmo Soininvaara aikanaan kritisoi “Vanhasen mallia”, jossa pääministeri pendelöi päivittäin yksityisautolla Nurmijärveltä Helsinkiin. Jos kaupunkirakenne hajoaa ja suositaan yksityisautoiluun perustuvaa kaupunkisuunnittelua, ympäristön tila heikkenee. Pääministeri koitti Nummelassa iskeä takaisin ja kirjoittaa blogissaan, että vihreät “ajavat mahdollisimman luonnonläheistä elämää, mutta erityisesti pääkaupunkiseudulla he haluavat keskittää kaiken mahdollisimman tiiviiksi asutukseksi”.

Vihreät tosiaan uskovat, että kaupungeissa tiivis yhdyskuntarakenne parantaa palveluja, helpottaa joukkoliikenteen järjestämistä ja vähentää yksityisautoilun tarvetta. Siksi vihreät ovat ajaneet pääkaupunkiseudulle metroa ja yhdyskuntarakennetta, jossa uudet suuret asutuskeskukset rakennetaan radanvarteen. Tämä on ekologiselta kannalta hyvä asia.

Pääministeri Vanhanen on viime aikoina moittinut myös Helsingin energiapolitiikkaa. Sähkön ja lämmön yhteistuotanto on tehokasta - Helsingissä kaukolämmön osuus on kansainvälisesti hyvin suuri. Jos sähkö tuotettaisiin Helsinkiin vaikkapa hakevoimalassa Savossa ja tuotaisiin verkkoa pitkin Helsinkiin, ei sähkön ja lämmön yhteistuotanto onnistuisi.

Mielestäni Helsingin pitäisi siitä huolimatta panostaa uusiutuviin energialähteisiin. Ei olisi hassumpaa, jos muutama tuulivoimala pyörisi myös Helsingin horisontissa. Viikon pellot voidaan toki muuttaa ruokohelpiviljelmiksi vaikka huomenna.

On muuten kiinnostava kysymys, miksi Keskustapuolueen maihinnousu Helsinkiin ei ole onnistunut. Johtuuko se juuri pääministeri Matti Vanhasen edustamasta ajattelusta, jossa ei ymmärretä hyvin suunnitellun ja rakennetun kaupungin ekologisia mahdollisuuksia?

Olin maanantaina Jyväskylässä avittamassa Keski-Suomen vihreitä, joilla näyttää olevan kampanja hyvässä vauhdissa. Kävelykadulla käytiin vilkasta poliittista debattia: ydinvoima, Venäjän kehitys, ilmastomuutos, eläkkeiden indeksikorotus, omaishoitajien jaksaminen, koulujen luokkakoot… Jouni Vauhkosella ja muilla vihreillä ehdokkailla oli tekemisen meininki. Toivottavasti äänestäjät sen noteeraavat näissä vaaleissa, ja Keski-Suomi saisi ensimmäisen vihreän kansanedustajansa.

Aamulla ennen kävelykatutapahtuman alkua istuskelin sisällä kauppakeskuksessa, ja alle 20-kymppinen nuori kaveri tuli horjuen pyytämään 70 senttiä saadakseen rahansa riittämään hampurilaiseen. Kello oli 10 aamulla, ja kaveri oli ympäripäissään. Pienen jutustelun jälkeen selvisi, että ilta ei ollut venähtänyt pitkäksi, vaan uuden päivän kännit oli vedetty jo varhain aamulla.

Kauppakeskuksen vartija tulikin sitten rutiininomaisesti keskusteluseurani luokse: ”Joel, taidat olla taas kännissä heti aamusta. Eiköhän lähdetä ulos.” Ja Joelia vietiin….

En ollenkaan väitä, että nuoria elämäntapajuoppoja olisi Jyväskylässä enemmän kuin omassa kotikaupungissani Helsingissä – varmasti päinvastoin. Mutta omassa kotikaupungissaan kulkee vakioreittejä, eikä jää istuksimaan ja katselemaan samalla tavalla ympärilleen. Jyväskylässä Joel ja hänen kaltaisensa vain pistivät silmään – heitä hortoili muitakin jo ennen puolta päivää myös kävelykadulla.

Viime lauantaina olin katsellut samaa asiaa iltaseitsemältä Helsingin rautatieasemalla: nuoria reppanoita, huonoissa vaatteissa, aivan sekaisin.

Mikä neuvoksi? On sekä näille syrjäytyneille että yhteiskunnalle parasta, jos katkaisuhoito ja huumevieroitus toimii tehokkaasti – ja että tahdosta riippumatontakin hoitoa kokeillaan silloin, kun muu ei auta. Kunnan sosiaalitoimella pitää olla halua ja resursseja aktiiviseen puuttumiseen. Monet ovat nuorisopsykiatristen palvelujen tarpeessa, ja kaikki tämä pitäisi tapahtua ilman pitkää odotusaikaa. Hoitopaikkoja pitäisi olla tarpeeksi.

Miten sitten ehkäistä syrjäytymistä? Kodit ja koulut ovat avainasemassa. Mutta kun kodin turvallisuus on jo pettänyt, jää vain koulu ja sosiaaliviranomaiset. Opettajien ja rehtorien ammattitaitoa tarvitaan vinoon menossa olevan kehityksen havaitsemiseen. Sitten tulevat oppilashuolto, tuki- ja erityisopetus ja muut lapsen tukiverkot.

Joel oli varmaan siinä iässä, että hän voisi äänestää näissä vaaleissa. Mutta ei hän viina- ja huumehöyryissään äänestä, eikä varmasti osaa etsiä itselleen apua elämäänsä. Asia jää meille, kanssaihmisille. Pitäisikö Joelinkin kohdalla ajatella: kaveria ei jätetä. Luultavasti myös lasku yhteiskunnalle on paljon isompi, jos hänen asioihinsa ei nyt puututa.

Toistaiseksi kauppakeskuksen vartija näyttää olevan ainoa, joka puuttuu Joelin tekemisiin. Miten rakentaisimme hänelle vähän parempaa apua? Ja miten tekisimme systeemin, jossa mahdollisimman montaa pikku-Joelia autettaisiin ennenkuin he ovat rautatieasemien ja kauppakeskusten vartijoiden talutettavina?

Eduskuntavaalikeskustelu näyttää nyt keskittyvän kahteen mainokseen, joita ei koskaan edes esitetty: SAK:n käsitykseen suomalaisesta yrittäjästä, jonka SDP on nyt sensuroinut,  ja tekijänoikeusaktivistien “Lex Karpela” -ilmoitukseen, jonka Helsingin Sanomat on sensuroinut.

Vaalikeskustelun kannalta on vahinko, että nämä kaksi mainosta joutuivat sensuurin kynsiin. Lauri Ihalaisen ja SAK:n TV-mainos oli minustakin mauton - mutta jostakin kai kertoo että sellainen on suunniteltu, tilattu ja tehty SAK:ssa? Olihan siinä sitä paitsi ihan aitoa vappumarssien tunnelmaa: “Ahnaise ananas, hotkaise pyy, loppusi porvari, lähestyy.” Ja täytyyhän SAK:n jäsenten saada tietää, mihin kaikkeen heidän jäsenmaksujaan käytetään.

Lex Karpela -ilmoituksen (http://www.vaalimasinointi.org/mainoskampanja/draft.pdf) sensuroiminen Helsingin Sanomilta ei mielestäni myöskään ollut oikea toimenpide. Musiikkitallenteiden ja niiden kotikäyttöön kopioimisen tekijänoikeuksista käyty riita oli yksi menneen eduskuntakauden lihavimpia poliittisia riitoja. Olisi ollut hyvä siihen myös vaalikampanjoinnissa palata. Kun rintamat menivät puolueiden sisällä, äänestäjien on hyvä tietää, mitä kukin äänesti. Varmasti äänitetuottajilla olisi ollut sen verran ruista ranteessa, että he olisivat Masinointi.org -kampanjaan vastanneet.

Näissä vaaleissa joudutaan siis keskustelemaan vaalimainoksista, joita ei koskaan ole edes julkaistu.

Tänään torstaina oli paljon viisautta Säätytalon salissa n:o 15, kun Paula Lehtomäen, Per Stenbäckin, Anni Sinnemäen, Sirpa Pietikäisen ja sankan yleisön voimalla mietimme, miten kehitysasiat saataisiin Suomessakin politiikan keskiöön. Tilaisuuden järjesti Kehityspoliittinen toimikunta.

Paavali Kukkonen SDP:stä toi hyvin esille sen, että näkemyserot kulkevat suurten puolueiden sisällä. Jos Suomi ottaa laajempaa globaalia vastuuta, kokoomuksessa ollaan huolissaan miten käy kansallisen kauppapolitiikan, kepussa ollaan huolissaan maatalouspolitiikasta ja SDP:ssä maahanmuuttajista. Paavali Kukkonen on itse ehdokkaana Kari Rajamäen kanssa samassa vaalipiirissä, joten puolueen sisäinen jakolinja on varmaan tuttu.

Itse olen sitä mieltä, että seuraavan hallituksen pitäisi ottaa hoitaakseen ainakin seuraavat asiat, jotta kehityspolitiikka ja YK:n vuosituhattavoitteiden saavuttaminen olisivat sen vakavasti otettavia tavoitteita:

1) EU:n yhteisen ulkopolitiikan synnyttäminen. Nyt komissio ja ministerineuvosto hiihtävät omia latujaan, ja koordinaatio on heikkoa. Kiertävä puheenjohtajuus tuo vielä oman lisänsä. EU minimoi nykyisellä tavalla oman ulkopoliittisen vaikutusvaltansa myös kehitysmaissa. Rahaa palaa, mutta poliittinen vaikutus on pieni.

2) Irti tiukasta kohdemaa-ajattelusta. Suomi voi vaikuttaa olemalla maailmalla pieni ja nopea, nyt se on pieni ja kankea. Tulisi nopeasti olla mukana luonnon- ja ympäristökatastofien ennaltaehkäisyssä, niihin reagoimisessa ja jälkihoidossa. Suomi voisi olla aktiivinen myös rauhanprosesseissa maailmalla, ja lisätä panostusta siviilikriisinhallintaan. On otettava teemat - ympäristö, ihmisoikeudet, naisten asema, rauha - ja toteutettava niitä siellä missä Suomella on mahdollisuus vaikuttaa.

3) Ulkoministeriön organisaatio uusiksi. Osa hitauttamme on jähmettynyt UM:n organisaatio. Ihmisten on voitava kiertää kansainvälisissä tehtävissä - YK, EU, ETYJ jne. - pelkäämättä virkavuosien menettämistä. Ministeriöön on tarvittaessa otettava asiantuntijoita talon ulkopuolelta. Erityisteemoihin ja kriisialueille tulee voida nimittää lähettiläitä silloin, kun tarve vaatii. Nyt Suomella pitäisi olla ilmastolähettiläs, joka valmistelisi Kioton sopimuksen jatkoa ja pyrkisi saamaan kehitysmaita mukaan ilmastositoumuksiin.

4) Yritykset mukaan globaalivastuuseen. Esimerkiksi YK:lla on ollut Global Compact -prosessi, johon harvat yritykset Suomesta ovat osallistuneet. Yksityinen sektori on saatava mukaan globalisaatiokeskusteluun ja kehitysvastuun kantamiseen.

5) Suomalaista rauhanosaamista maailmalle. Jotta olisimme vaikuttamassa ratkaisuihin kriisialueilla, tarvitsemme rauhanturvaajia, poliiseja, kehitysavun työntekijöitä ja monia siviilikriisinhallinnan osaajia. Suomen maailmalle YK:n ja muiden järjestöjen kautta lähetettävien osaajien määrää on lisättävä. Tämä edellyttää myös hyvää kriisinhallinnan koulutusta eri ammattiryhmille Suomessa.

Kävimme maanantaina Heidi Hautalan kanssa vauhdittamassa Viron vihreiden vaalikampanjaa Tallinnassa. Tapasimme myös Latvian parlamentin nykyisen puhemiehen, entisen Latvian pääministerin Indulis Emsiksen. Indulis on toistaiseksi ainoa vihreä poliitikko, joka on ollut myös oman maansa pääministeri.

Odotukset Viron vihreillä ovat tällä kertaa korkealla - mielipidetiedusteluissa heille on lupailtu jopa 11 % kannatusta. Puolue on ollut poissa parlamentista, ja on hienoa jos nyt saamme vihreitä kansanedustajia myös Suomenlahden eteläpuolelle. Koko maailman ensimmäinen vihreä ministeri muuten taisi olla Virossa vuonna 1990 Toomas Frey, joka oli Edgar Savisaaren hallituksessa. Toivotaan menestystä lahdentakaisille vihreille.

Yksi Viron kuumimpia keskustelunaiheita on tällä hetkellä, mitä tehdä Tallinnan keskustassa olevalle puna-armeijan muistomerkille, “Pronssisoturille”. Viron vihreät ovat tässä maltillisella kannalla: historia on historiaa, ja koska Viron venäläinen vähemmistö on kokenut koko keskustelun omaa identiteettiään uhkaavana, vihreät antaisivat patsaan jäädä paikalleen. - Muuten Viron vihreiden keskeiset teemat ovat ympäristö-, energia- ja ilmastoasioiden ympärillä, ja kaavailuista rakentaa Liettuan Ignalinaan uutta ydinvoimaa ollaan huolissaan.

Autolautta Galaxy toi Tallinnasta nopeasti takaisin Helsinkiin, ja maanantai-iltana olikin jo vaalikeskustelu Kalle Könkkölän kanssa. Vilkasta debattia: puhuttiin NATO:sta ja sen merkityksestä kansainvälisessä rauhanturvatoiminnassa, ydinvoimasta ja sen vaihtoehdosta, Venäjän tulevaisuudesta, kehitysavusta, Suomen asemasta maailmassa, yhtäläisistä ihmisoikeuksista vammaisille. - Vaalitilaisuuksiin tulee nyt uutta väkeä, ja keskustelut ovat uskomattoman korkea-tasoisia. Sama ilmiö oli viime viikon Venäjä- ja turvallisuuspoliittisissa keskusteluissa. Tämä on hyvä merkki.

Väärässä ovat ne jotka väittävät, että ihmiset tuijottaisivat näinä aikoina vain omaan napaansa. Maailman tilasta ja Suomen roolista maailmassa ollaan nyt entistä kiinnostuneempia. Kasvihuoneilmiö ja muutokset Venäjällä ovat ravistaneet suomalaiset hereille.

Pääministeri Vanhasen visio 4-5 miljardin “jakovarasta” ensi hallituskaudelle tuntuu ylioptimistiselta. Se näyttää perustuvan arvioon, että globaalissa taloudessa - ennenkaikkea Aasiassa ja Venäjällä - jatkuu nykyinen noususuhdanne, ja Suomi pääsee edelleekin hyötymään siitä. Uskallan epäillä tätä visiota.

Vientiin perustuvana taloutena Suomen talous on hyvin herkkä kansainvälisille suhdanteille. Vanhasen hallitus on päässyt tekemään veronkevennyksiä ja budjettilisäyksiä noususuhdanteen olosuhteissa, mutta viimeisinä vuosikymmeninä on nähty Suomessa muutakin.

Itse olen konservatiivisen, sanotaan vaikka keynesilaisen, talouspolitiikan kannalla: noususuhdanteessa hillitään ja pannaan säästöön, laskusuhdanteessa lisätään julkisia menoja mm. työllisyyden hyväksi. Tällä hetkellä työllistämisen esteet ovat enemmän mm. köyhyysloukuissa ja vaikeuksissa sovittaa perustoimeentulo ja satunnaiset tai pienipalkkaiset työt. Tähän on taas paras lääke vihreiden esittämä perustulomalli, joka kannustaa työhön kaikissa olosuhteissa.

Puoluesihteeri Ari Heikkinen kiinnitti vihreiden vaaliblogissa huomiota siihen, että nyt esitetään jopa valtionyritysten myyntiä lääkkeeksi menolisäysten rahoitukseen. Heikkinen huomauttaa, että jos esitys tulisi vihreiltä, sitä pidettäisiin pölhöpopulismina - mutta kun se tulee Keskustalta, se ei jostakin syystä saa samaa leimaa.

Valtionyhtiöiden osuuksia voi varmaan harkitusti myydä silloin kun niiden hinta on kohdallaan, mutta ei niitä rahoja varmaan kannata käyttää menolisäysten tilapäiseen rahoitukseen. Pää tulee sieltä äkkiä vetävän käteen.

Uskon että valtiovarainministeriön arvio tulevan hallituskauden jakovarasta - tai sen puuttumisesta - on lähempänä realismia kuin Keskustan ja SDP:n näkemykset. Sitä pitäisi käyttää taloussunnittelun pohjana seuraavalle nelivuotiskaudelle.

Jos menolisäyksiä - tai tuloveron kevennyksiä - halutaan, ne voidaan rahoittaa verotuotoilla, kuten ohjaavaa ympäristöverotusta korottamalla. Silloin verotus kannustaa myös energiansäästöön ja tuhlauksesta luopumiseen.

Churchill lupasi aikanaan kansalleen “verta, hikeä ja kyyneleitä”. Aivan näin pessimistinen ei vaaliohjelman nykyään tarvitse olla, mutta ainakin hikeä tarvitaan seuraavallakin nelivuotiskaudella. On pidettävä huolta siitä että uusi kakkupohja on uunissa - samalla kun Vanhanen ja Heinäluoma kiirehtivät jo leivotun kakun jakamista.