Haavisto-blogi

Kävimme maanantaina Heidi Hautalan kanssa vauhdittamassa Viron vihreiden vaalikampanjaa Tallinnassa. Tapasimme myös Latvian parlamentin nykyisen puhemiehen, entisen Latvian pääministerin Indulis Emsiksen. Indulis on toistaiseksi ainoa vihreä poliitikko, joka on ollut myös oman maansa pääministeri.

Odotukset Viron vihreillä ovat tällä kertaa korkealla - mielipidetiedusteluissa heille on lupailtu jopa 11 % kannatusta. Puolue on ollut poissa parlamentista, ja on hienoa jos nyt saamme vihreitä kansanedustajia myös Suomenlahden eteläpuolelle. Koko maailman ensimmäinen vihreä ministeri muuten taisi olla Virossa vuonna 1990 Toomas Frey, joka oli Edgar Savisaaren hallituksessa. Toivotaan menestystä lahdentakaisille vihreille.

Yksi Viron kuumimpia keskustelunaiheita on tällä hetkellä, mitä tehdä Tallinnan keskustassa olevalle puna-armeijan muistomerkille, “Pronssisoturille”. Viron vihreät ovat tässä maltillisella kannalla: historia on historiaa, ja koska Viron venäläinen vähemmistö on kokenut koko keskustelun omaa identiteettiään uhkaavana, vihreät antaisivat patsaan jäädä paikalleen. - Muuten Viron vihreiden keskeiset teemat ovat ympäristö-, energia- ja ilmastoasioiden ympärillä, ja kaavailuista rakentaa Liettuan Ignalinaan uutta ydinvoimaa ollaan huolissaan.

Autolautta Galaxy toi Tallinnasta nopeasti takaisin Helsinkiin, ja maanantai-iltana olikin jo vaalikeskustelu Kalle Könkkölän kanssa. Vilkasta debattia: puhuttiin NATO:sta ja sen merkityksestä kansainvälisessä rauhanturvatoiminnassa, ydinvoimasta ja sen vaihtoehdosta, Venäjän tulevaisuudesta, kehitysavusta, Suomen asemasta maailmassa, yhtäläisistä ihmisoikeuksista vammaisille. - Vaalitilaisuuksiin tulee nyt uutta väkeä, ja keskustelut ovat uskomattoman korkea-tasoisia. Sama ilmiö oli viime viikon Venäjä- ja turvallisuuspoliittisissa keskusteluissa. Tämä on hyvä merkki.

Väärässä ovat ne jotka väittävät, että ihmiset tuijottaisivat näinä aikoina vain omaan napaansa. Maailman tilasta ja Suomen roolista maailmassa ollaan nyt entistä kiinnostuneempia. Kasvihuoneilmiö ja muutokset Venäjällä ovat ravistaneet suomalaiset hereille.

Pääministeri Vanhasen visio 4-5 miljardin “jakovarasta” ensi hallituskaudelle tuntuu ylioptimistiselta. Se näyttää perustuvan arvioon, että globaalissa taloudessa - ennenkaikkea Aasiassa ja Venäjällä - jatkuu nykyinen noususuhdanne, ja Suomi pääsee edelleekin hyötymään siitä. Uskallan epäillä tätä visiota.

Vientiin perustuvana taloutena Suomen talous on hyvin herkkä kansainvälisille suhdanteille. Vanhasen hallitus on päässyt tekemään veronkevennyksiä ja budjettilisäyksiä noususuhdanteen olosuhteissa, mutta viimeisinä vuosikymmeninä on nähty Suomessa muutakin.

Itse olen konservatiivisen, sanotaan vaikka keynesilaisen, talouspolitiikan kannalla: noususuhdanteessa hillitään ja pannaan säästöön, laskusuhdanteessa lisätään julkisia menoja mm. työllisyyden hyväksi. Tällä hetkellä työllistämisen esteet ovat enemmän mm. köyhyysloukuissa ja vaikeuksissa sovittaa perustoimeentulo ja satunnaiset tai pienipalkkaiset työt. Tähän on taas paras lääke vihreiden esittämä perustulomalli, joka kannustaa työhön kaikissa olosuhteissa.

Puoluesihteeri Ari Heikkinen kiinnitti vihreiden vaaliblogissa huomiota siihen, että nyt esitetään jopa valtionyritysten myyntiä lääkkeeksi menolisäysten rahoitukseen. Heikkinen huomauttaa, että jos esitys tulisi vihreiltä, sitä pidettäisiin pölhöpopulismina - mutta kun se tulee Keskustalta, se ei jostakin syystä saa samaa leimaa.

Valtionyhtiöiden osuuksia voi varmaan harkitusti myydä silloin kun niiden hinta on kohdallaan, mutta ei niitä rahoja varmaan kannata käyttää menolisäysten tilapäiseen rahoitukseen. Pää tulee sieltä äkkiä vetävän käteen.

Uskon että valtiovarainministeriön arvio tulevan hallituskauden jakovarasta - tai sen puuttumisesta - on lähempänä realismia kuin Keskustan ja SDP:n näkemykset. Sitä pitäisi käyttää taloussunnittelun pohjana seuraavalle nelivuotiskaudelle.

Jos menolisäyksiä - tai tuloveron kevennyksiä - halutaan, ne voidaan rahoittaa verotuotoilla, kuten ohjaavaa ympäristöverotusta korottamalla. Silloin verotus kannustaa myös energiansäästöön ja tuhlauksesta luopumiseen.

Churchill lupasi aikanaan kansalleen “verta, hikeä ja kyyneleitä”. Aivan näin pessimistinen ei vaaliohjelman nykyään tarvitse olla, mutta ainakin hikeä tarvitaan seuraavallakin nelivuotiskaudella. On pidettävä huolta siitä että uusi kakkupohja on uunissa - samalla kun Vanhanen ja Heinäluoma kiirehtivät jo leivotun kakun jakamista.

Italian pääministeri Romano Prodi käy parhaillaan taistelua uuden hallituksen muodostamisesta. Toivottavasti hän onnistuu - Italiassahan vihreät ovat mukana hallituskoalitiossa, ja siellä on juuri tekeillä läpimurto Italian hallituksen energia- ja ilmastopolitiikassa.

Ellei enemmistöhallituksen kokoaminen Prodilta onnistu, ollaan Italiassa poliittisessa kaaoksessa, joka voi johtaa uusiin vaaleihin. On kuitenkin hyvä katsoa, mikä oli Italian senaatissa tapahtuneen luottamusäänestyksen syy: Italian osallistuminen NATO:n ISAF-operaatioon Afganistanissa.

Mukana oli myös poliittista taitamattomuutta, kun ulkoministeri Massimo D’Alema ilmoitti ennen äänestystä hallituksen eroavan, jos se häviää äänestyksen. Häviö tuli yllätyksenä, kun kaksi eri kommunistiryhmiin kuuluvaa senaatin jäsentä pidättäytyi äänestyksestä. Vihreät senaatin jäsenet äänestivät Prodin hallituksen puolesta.

Mitä sitten tulee NATO:n ISAF-operaation tulevaisuuteen Afganistanissa, siitä käydään muuallakin Euroopassa vilkasta keskustelua. Saksan vihreissä sisäinen keskustelu on hyvin vilkasta. Monet ovat huolissaan siitä että Afganistanin presidentti Karzain hallitus on liian riippuvainen ulkomaisesta sotilaallisesta läsnäolosta, eikä ole aloittanut dialogia oman maansa opposition kanssa - mukaanlukien Afganistanin eteläosassa vahvoilla olevat talebanit. Talebanit on paikallinen liike - toisin kuin aiemmin Afganistanissa ja nyt ilmeisesti Pakistanissa majaansa pitävä Al-Qaida -terroristiryhmä.

NATO-operaatiolla on ollut isoja taisteluja Afganistanissa - enimmillään taisi uhrimäärä olla yhden päivän operaatiossa 140 kuollutta taleban-taistelijaa. Puhutaan siis täysimittaisesta sodasta. Monet arvioivat, että kevään mittaan taistelut tulevat kiihtymään.

Tilanne on ongelmallinen, sillä NATO:lle Afganistan-operaatio on terrorismin vastaisen taistelun “lippulaiva”, ja operaatiossa on mukana monia NATO:oon kuulumattomia maita, myös Suomi. NATO:ssakin myönnetään, että poliittinen dialogi Afganistanin oppositiovoimien kanssa on ollut vähäistä, ja sitä on lisättävä.

Suomessa Afganistanin kehitystä on seurattava tarkasti. Afganistan-operaatiosta on vaarassa kehittyä kaikkein riskialttein rauhanturvaoperaatiomme, jossa helposti voi tapahtua myös miestappioita. Rauhanturvatoiminnan tulevaisuuden kannalta on tärkeää, että riskit kartoitetaan etukäteen, ja painotetaan poliittisia ratkaisuja, jotka luovat toimintaedellytykset rauhanturvaamiselle. Afganistanista sellaiset poliittiset ratkaisut näyttävät vielä puuttuvan.

PS. Tein itse Afganistanissa töitä heti Karzain hallituksen tultua valtaan, ja silloin oli mahdollista matkustaa maassa aika laajasti - niin Jalalabadiin kuin Kandahariinkin. Kun nyt katsoo maan turvallisuuskarttaa, monet näistä alueista ovat muuttuneet vaarallisemmiksi. Se ei ole hyvää kehitystä.

Min mormor föddes i Helsingfors, år 1895, och bodde på Vladimirgatan - eller Kalevagatan, som den heter nuförtiden. Hon berättade för mig om ett Helsingfors, där barnen lekte på gården med varandra på tre språk: finska, svenska och ryska.

Helsingfors har alltid varit en flerspråkig och mångkulturell stad. Precis som på andra håll längs kusten har nya intryck och strömningar förmedlats snabbt via handel och sjöfart. I inlandet har takten däremot varit sävligare, och nyheterna kommit senare fram.

Efter den ryska revolutionen utgjorde tiden med Sovjetunionen och dess stängda gränser en undantagsperiod då vår granne i öster - och med den de baltiska länderna - knappt upprätthöll mer än officiella “vänskapliga kontakter” med omvärlden. Nu är det igen möjligt för människor att röra sig fritt, och att knyta egna kulturella kontakter över gränserna. Helsingfors kan på nytt andas också söderut och österut.

Helsingfors var ursprungligen en svenskspråkig stad och fick en finsk majoritet först i slutet på 1800-talet. Svenskspråkig kultur är en del av stadens indentitet. Det är svårt att tänka sig Helsingfors utan Svenska Teatern, Hufvudstadsbladet eller svenska skolor. Men den svenska kulturen har också förnyat sig - se till exempel på teater Viirus eller tidningen Ny Tid - och det svenska inslaget i staden har haft ett stort inflytande på den dominerande finska kulturen.

I Finland förmedlades många idéer som ledde till miljörörelsen, feminismen, antikärnkraftsrörelsen och de gröna via finlandssvenskar som följde med debatten och utvecklingen i de andra nordiska länderna mer aktivt än vad som var fallet på finskt håll.

Förutom den finlandssvenska minoriteten har vi också andra traditionella minoriteter som bevarat sin egen kulturella identitet - till exempel Helsingfors judar och tatarer. Nya invandrare för med sig sin kultur till staden - ett exempel på det är den växande andelen ryssar, som har grundat egna tidningar och Radio Sputnik.

Det mångkulturella Helsingfors är en rikedom, men det föds och växer inte av sig självt, utan måste beredas plats. Här är skolorna och kulturutbudet av avgörande betydelse.
Språklagstiftningen i Finland garanterar det svenska utbudet på offentliga tjänster och rätten att använda sig av svenska i samhället. Men lagen räcker inte till om attityden till den språkliga minoriteten inte är positiv. Därför måste majoritetskulturen - vi finskspråkiga - se till att Finland bibehålls som ett tvåspråkigt land och att också andra minoritetskulturer har möjlighet att berika landet.

Helsingfors kan visa andra delar av landet exempel i den här frågan.

–

Isoäitini syntyi Helsinkiin, Vladimirinkadulle eli nykyiselle Kalevankadulle, vuonna 1895. Hän kertoi minulle Helsingistä, jossa lapset leikkivät samalla pihalla kolmella eri kielellä: suomeksi, ruotsiksi ja venäjäksi.

Helsinki on aina ollut monikielinen ja monikulttuurinen kaupunki. Niinkuin muuallakin rannikolla, kauppa ja merenkulku ovat tuoneet nopeasti uusia vaikutteita ja uusia virtauksia mukanaan. Sisämaassa on eletty hitaammin, ja uutiset ovat tulleet myöhemmin.

Venäjän vallankumous ja Neuvostoliiton eristäytyminen olivat poikkeusjakso, jolloin itänaapuriin – ja myös Baltian maihin – pidettiin yllä lähinnä virallista “ystävyyttä”. Nyt tilanne on toinen, todellinen kulttuurivaihto ja ihmisten vapaa liikkuminen on taas mahdollista. Helsinki hengittää jälleen myös itään ja etelään.

Helsinki oli alunperin ruotsinkielinen kaupunki, ja suomenkielisen enemmistön se sai vasta 1800-luvun lopussa. Ruotsinkielinen kulttuuri on tärkeä osa koko kaupungin identiteettiä.  Olisi vaikeaa ajatella Helsinkiä ilman Svenska Teaternia, Hufvudstadsbladetia tai ruotsinkielisiä kouluja. Mutta ruotsinkielinen kulttuuri on myös uusiutunut – katsokaa vaikka teatteri Viirusta tai Ny Tid –lehteä – ja vaikuttanut myös suomenkieliseen valtakulttuuriin.

Suomessa esimerkiksi ympäristöliike, naisliike, ydinvoiman vastaisen liike ja vihreän liike saivat alusta asti paljon vaikutteita suomenruotsalaisten toimijoiden kautta, jotka seurasivat keskustelua ja kehitystä muissa Pohjoismaissa paljon tiiviimmin.

Suomenruotsalaisen vähemmistön lisäksi meillä on perinteisiä uskonnollisia ja etnisiä vähemmistöjä – esimerkiksi Helsingin juutalaiset ja tataarit – jotka ovat säilyttäneet oman identiteettinsä. Maahanmuuttajat tuovat kaupunkiin uusia kulttuureita – esimerkkinä venäläisten osuuden kasvu, heidän omat lehtensä ja Radio Sputnik.

Monikulttuurisuus on Helsingille rikkaus. Se ei kuitenkaan synny ja kehity itsestään, vaan monikulttuurisuudelle on tehtävä tilaa. Koulut ja kulttuuripalvelut ovat avainasemassa.
Suomessa kielilaki antaa voimakkaan laillisuussuojan ruotsinkielisille palveluille ja ruotsinkielen käytölle yhteiskunnassa. Laki ei kuitenkaan ole tarpeeksi, jos asenteet eivät ole kielivähemmistöille myönteiset. Siksi valtakulttuurin – meidän suomenkielisten – on pidettävä huolta siitä, että Suomi säilyy kaksikielisenä, ja että myös muille vähemmistökulttuureille on toimintaedellytyksiä.

Helsinki voi näyttää näissä asioissa esimerkkiä.

Niin paljon kuin Suvi-Anne Siimestä henkilönä ihailenkin, en koskaan ymmärtänyt miten hänelle tuli yllätyksenä, että ottaessaan johdon Vasemmistoliitossa saa aina kaupanpäälliseksi myös kourallisen änkyröitä. Me muut kyllä ymmärsimme mitä Claes Andersson tarkoitti sanoessaan, että hänen psykiatrinkoulutuksestaan on hyötyä puoluetyössä.

Suvi-Anne Siimes antaa uudessa kirjassaan ”Politiikan julkisivu” viimeiset löylyt Jaakko Laaksolle, Esko-Juhani Tennilälle ja monelle muulle, mutta tosiasiaksi jää, että nämä jäivät Vasemmistoliittoon – Siimes lähti. Muuten olen sitä mieltä, että puheenjohtajan paikalta voi toki lähteä tyylikkäämminkin kuin Siimes teki, vaikka politiikassa ei ole tapana jakaa tyylipisteitä.

Vasemmistoliiton puheenjohtaja Matti Korhonen peräänkuuluttaa vaalien jälkeen punavihreää hallituspohjaa, jota voitaisiin ”ohjelmaneuvottelujen jälkeen täydentää joko keskustalla tai kokoomuksella”. Korhosen arvio, että vaalien jälkeen Vasemmistoliitolla, SDP:llä ja Vihreillä ei ole enemmistöä eduskuntapaikoista, on varmaan realistinen. Sen sijaan ajatus, että joku istuisi muiden valmiiksi kattamaan hallituspöytään, ei ole tältä planeetalta.

Vaikka presidentinvaalien alla esiintyi jakoa ”porvarilliseen” ja ”vasemmistolaiseen” Suomeen Halosen ja Niinistön kaksintaistelussa, ei eduskuntavaaleissa kannattaisi kaivautua vuoden 1918 bunkkereihin. Suomen puoluekenttä ei ole kaksinapainen, eikä se sellaiseksi helpolla muutu. Suomessa keskusta on ollut historiallisesti voimakas, ja tulee sellaisena säilymään. Kokoomuksen ja Keskustan yhteenliittyminen on yhtä kaukana kuin Vasemmistoliiton sulautuminen SDP:hen.

Vihreiden ei myöskään pitäisi rummuttaa kaksijakoisen puoluekentän puolesta, eikä asettua perinteiseen oikeisto-vasemmisto –asetelmaan. Sitä ei myöskään tue vaalitapamme, jossa samasta vaalipiiristä valitaan monia edustajia, ja joka tuo myös pienemmät puolueet eduskuntaan. Erilaiset koalitiot ja pienten puolueiden osallistuminen niihin kuuluvat Suomen poliittiseen järjestelmään. Kaksinapaisessa puoluemallissa ei muuten olisi ollut mahdollista luoda vihreiden kaltaista poliittista liikettä.

Missä on sitten vihreiden paikka poliittisella kentällä? Olen aina pitänyt oikeana sitä eduskunnan kanslian vuonna 1983 tekemää ratkaisua, jossa valitsijayhdistyslistoilta valitut Ville Komsi ja Kalle Könkkölä pantiin salissa istumaan Keskustapuolueen ja SDP:n väliin. Se on edelleen hyvä paikka vihreille.

Vasemmiston kanssa vihreät ovat aina kuuluneet suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan puolustajiin. Vihreät ovat yleensä olleet valmiita maksamaan vaikka hivenen enemmän veroja siitä, että lapsiperheiden tuki, vanhuus- ja vammaispalvelut ja joukkoliikenne säilyvät. Vasemmiston kanssa on ollut helpompaa taistella myös tuloerojen kasvamista vastaan, ja puolustaa samaa palkkaa samasta työstä.

Keskustan kanssa vihreillä on yhteistä työstä riippumattoman toimeentulomallin puolustaminen – viimeksi perustuloajatukset ovat herättäneet kiinnostusta myös keskustassa. Keskustan kanssa on helppo sopia myös kotimaisten, uusiutuvien energialähteiden lisäkäytöstä ja hajautetusta energiantuotannosta. Kokoomuksen kanssa vihreillä on ollut yhteistä koulutuksen, tutkimuksen ja tuotekehittelyn tukeminen, ja pienyrittäjien aseman parantaminen. Kokoomus ja vihreät ovat katsoneet myös ennakkoluulottomammin erilaisten ostopalvelumallien käyttöä terveydenhuollossa. Yksityisten palvelujen hyödyntäminen osana julkista palvelutarjontaa ei ole ollut vihreille ideologinen kysymys.

Minusta vuoden 2007 vaaleissa vihreiden ei tulisi rummuttaa ”punavihreän rintaman” puolesta. Useimmilla vihreillä on varmasti enemmän yhteisiä näkemyksiä vaikkapa keskustan Paula Lehtomäen tai kokoomuksen Maija Perhon kuin vasemmistoliiton Jaakko Laakson kanssa.

Vihreillä on sitä paitsi omia äänestäjiä, jotka kaikissa vaaleissa ovat aina äänestäneet vihreitä – jotkut heistä jopa viimeiset 24 vuotta. Lisäksi on vaaliunestaan heränneitä entisiä nukkuvien puolueen jäseniä – ja näiden lisäksi niin vasemmistosta, keskustasta kuin oikealtakin vihreisiin siirtyneitä äänestäjiä.

Ei olisi suuri ihme, jos vaalien jälkeen nykyinen hallituspohja – SDP ja Keskustapuolue – jatkaisivat yhteistyötään. Ohjelmakysymyksistä pitäisi riippua, mitä muita puolueita tähän koalitioon liittyy. Vihreillä on sekä yhteisiä että erottavia tekijöitä näiden kummankin puolueen kanssa.

Jos tulevan hallituskoalition ainoana yhteiskunnallisesti merkittävänä tehtävänä on kuudennen ydinvoimalan rakentaminen Suomeen, silloin siitä hallituksesta on parasta pysyä poissa. – Viimeaikainen keskustelu on kuitenkin osoittanut, että maassa on myös toisinajattelijoita: nimekkäimmät heistä Tarja Halonen ja Jorma Ollila. Ehkä Suomi ei sittenkään ole maa, johon mahtuu vain yksi ajatus kerrallaan. Ainakin me vihreät olemme hyvässä seurassa.

PS. Perjantain EU-ministerivaliokunnassa kävi juuri niinkuin pelkäsin: Hallitus ei sitoutunut EU:n 20 prosentin kasvihuonekaasupäästövähennyksiin, joita mm. Ranska, Englanti, Espanja, Ruotsi ja Tanska ovat kannattaneet. Vastassa ovat Itä-Euroopan maat - ja Suomi. Hohhoijaa. Olisiko aika vaihtaa RKP:n tilalle ympäristöasioihin sitoutuneempi puolue hallitukseen?

Heidi Hautalan ja Paavo Lipposen sananvaihto Lipposen Varsovan-puheesta sai värikkäitä muotoja. Puhemiehen vastaus Hautalan syytöksiin Turun Sanomissa oli varmaa Lippos-tyyliä; nahkurin orsille tehtiin taas tilaa.

Hautalan peruskysymys on, missä menevät puhemiehen toiminnan rajat, kun hän on toisaalta vaaleilla valittu poliitikko, ja toisaalta edustaa koko Suomen eduskuntaa. Siitä on hyvä käydä keskustelua silloin, kun puhemiehiä valitaan. Puhemiesneuvosto ei voi enää toimia puhemiehen sensorina tai hänen koeyleisönään. Eduskunta valitsee aina valtiopäivien aluksi puhemiehen, ja jos tyyli ei miellytä, täytyy vaihtaa miestä tai naista.

Itselleni ei ole ollut yllätys, että Lipponen on puhunut puhemiehenä lisäydinvoiman puolesta Suomessa ja maailmalla. Hän on ollut kannassaan johdonmukainen jo pitkään. Kun nyt puheessa oli suoria lainauksia Foratom-järjestöltä, se on tietysti puheen kirjoittajan laiskuutta.

Pari sanaa populismista

Vihreiden poliittiseen vastaukseen Lipposen ydinvoimapuheisiin sisältyi muistutus puolue- ja vaalirahoituksen avoimuuden tärkeydestä. Vaikka olen täysin samaa mieltä itse teemasta, en pitänyt asiayhteyttä sen esittämiseen oikeana.

Joskus kansan syvät rivit pitävät politiikkaa likaisena pelinä, jossa mielipiteitä ”ostetaan” ja poliitikkoja ”lahjotaan”, ja tämä muka määräisi ratkaisevasti poliittisen kehityksen suuntaa. En usko että näin on. Mätämunia on varmaan poliitikkojen joukossakin, kuten kaikkialla, mutta eivät mätämunat maata hallitse.

Yhteiskuntajärjestys on Suomessa sellainen, että lahjonnasta, lahjuksen vastaanotosta tai vilpistä epäillyt voidaan saattaa lailliseen edesvastuuseen. Siksi lämpimikseenkään ei kannata vihjailla, ellei ole näyttöä. Väärästä epäilystä jää aina vähintään anteeksipyynnön velkaa.

Kun vihreät ovat olleet oikeudenmukaisuutta ja yksilön oikeusturvaa korostava liike, ei epäilyksen varjon langettaminen sinne tai tänne saa kuulua vihreiden poliittiseen agendaan. Populistiset ”rosvot kiinni” –liikkeet ovat SMP:n ja Liisa Kulhian tavoin koettaneet tehdä muiden epärehellisyydestä poliittista linjaansa, mutta sellainen on tuhoon tuomittua.

Ja lopuksi vielä Lipposesta

Hautalan ja Lipposen sananvaihdolla on jo perinteitä – aina eurovaaleista 1999 saakka, joten en siihen puutu sen enempää.

On kuitenkin tosiasia, että Vihreän liiton 20 vuodesta vihreät ovat olleet seitsemän vuotta Lipposen johtamassa kahdessa eri hallituksessa – ensin 1995 ja sitten 1999. Esko Ahon ja Heidi Hautalan neuvottelut päätyivät umpikujaan 1991, ja Anneli Jäätteenmäki jätti vihreät siskot ja veljet rannalle 2003 Osmo Soininvaaran puheenjohtajakaudella. Tämä Jäätteenmäen ratkaisu taisi tulla vihreille yllätyksenä.

Vihreiden näkökulmasta Lipponen oli hyvä ja oikeudenmukainen pääministeri. Johdin vihreiden hallitusneuvotteluja 1995, ja olin ministerinä Lipposen I hallituksessa 1995-1999. Oli useita hetkiä, jolloin muut hallituspuolueet tai Lipposen omat ryhmätoverit olivat työntämässä vihreitä oppositioon. Ensimmäinen näistä kiistoista oli ympäristöverokiista hallitusta muodostettaessa (siinä ottivat yhteen hallitusneuvottelijat Satu Hassi ja Antti Kalliomäki). Myöhemmin hallituksen jo toimiessa kauppa- ja teollisuusministeri Antti Kalliomäki pyrki käynnistämään hallitussopimuksen vastaisesti keskustelun viidennestä ydinvoimalasta – ja sen keskustelun Lipponen vihreiden eduksi pysäytti. Natura-kiistassa Lipponen esti RKP:n ja Kokoomuksen halun viedä Natura-asioiden jatkovalmistelu pois ympäristöministeriöltä oikeusministeriöön. SDP:n edesmennyt puoluesihteeri Kari Laitinen oli muuten yksi harvoista julkisuudessa Natura-ohjelmaa puolustaneista muiden hallitusryhmien poliitikoista.

Lipponen ei sateenkaarihallituksessaan ollut pelkästään vihreiden apuna, vaan hän joutui tukemaan myös muita pienempiä ryhmiä. Kun maa- ja metsätalousministeri Kalevi Hemilä oli yhden miehen ryhmineen valtioneuvoston sitoutumaton jäsen, Lipponen toisinaan ilmoittatui mukaan ”ryhmä Hemilään” – omaa sosialidemokraattista ryhmäänsä vastaan.

Lipposella oli halu pitää hallituskoalitio koossa, ja hän oli valmis jatkamaan yhteistyötä vihreiden kanssa vielä II hallituksessaan. Sitä muodostettaessa vihreät eivät enää kyenneet saamaan hallitusohjelmaan ehdotonta kieltoa käsitellä viidennen ydinvoimalan rakentamista hallituskaudella. Niinpä lähtö hallituksesta tapahtui vihreiden omasta aloitteesta keväällä 2002, kun eduskunnan enemmistö oli äänestyksessä päättänyt myönteisestä kannastaan viidennelle ydinvoimalalle.

Summa summarum

Kun hallitukset pitää Suomessa muodostaa koalitioista, on vaalikamppailun reilu henki vaalimisen arvoinen asia. Tästä nähtiin esimerkki kevään 2003 Irak-jupakassa, jossa Jäätteenmäen Irak-syytökset myrkyttivät SDP:n ja Keskustapuolueen välejä. Ilman henkilöiden kierrätystä ei siitä ongelmasta selvitty.

Vihreä mopo pörisee nyt hyvin, ja olemme menossa lumi pöllyten kohti vaalivoittoa. Vauhdin hurmassakin kannattaa pitää mopon tangosta kiinni, niin välttää pahimmat pöpeliköt. Populismin vaara vaanii aina, kuten Osmo Soininvaara meitä muistuttaa. Populismin ongelma on siinä, että sillä voi saada paljon kannatusta, jota ei vaalien jälkeen sitten pysty käyttämään.

En ollut varmaan ainoa, joka seurasi huolestuneena perjantaisen EU-ministerivaliokunnan uutisia: siellä jätettiin vielä viikoksi pöydälle Suomen sitoutuminen EU:n komission esityksiin kasvihuonekaasupäästöjen vähentämiseksi vuoden 2012 jälkeen.

Napit vastakkain näyttävät olevan kauppa- ja teollisuusministeri Mauri Pekkarinen ja ympäristöministeri Stefan Wallin. Asia on tärkeä, sillä kokemus on osoittanut, että ilmastokysymyksen ratkaisu hyytyy helposti tavoitteeseen saada nopeasti ”globaali ratkaisu”, johon kaikki ovat sitoutuneet.

Johdin Suomen valtuuskuntaa Kioton ilmastoneuvotteluissa 1997, ja jo siellä kävi selväksi, että Yhdyvallat, Australia, Japani ja monet kehitysmaat eivät olleet valmiita siihen päästövähennystahtiin, jota EU ehdotti. Vaihtoehtoina oli joko olla tekemättä mitään, tai porrastamalla päätöksiä siten, että EU sitoutui 8 %:n vähennyksiin, USA 7 %:iin ja Japani 6 %:iin. Kehitysmaat jäivät odottamaan joustavia mekanismeja ja mm. Clean Development Mechanism (CDM) –järjestelmän käynnistymistä.

Ilman EU:n päättäväisyyttä olisivat Kioton neuvottelut hyytyneet. Nyt tarvitaan samanlaista päättäväisyyttä kun tähdätään vuoden 2012 jälkeiseen sopimuskauteen, jota EU:n komissio nyt valmistelee. Ensi syksynä Balilla on taas ilmastosopimuksen osapuolikokous, joka Kioton jatkon suhteen on erittäin tärkeä.

Vaikka Yhdysvallat ei sitten Kioton sopimusta ratifioinutkaan, asenneilmapiiri on siellä muuttumassa. Hirmumyrskyt, muutokset vuoristojen jääpeitteessä ja maapallon napa-alueilla sulavat jäätiköt ovat herättäneet Yhdysvalloissa uuden keskustelun. Al Goren lähetyssaarnaajan työllä on tässä ollut myös suuri merkitys.

Euroopassa usein mietitään, murskaako yksipuolinen sitoutuminen tiukempiin ilmastotavoitteisiin kilpailukykymme. Tähän en usko. Pikemmin nopeampi reagointi ilmastomuutoksen vaatimuksiin, säästävän tekniikan ja uusien energialähteiden käyttöönotto parantaa valmiuksiamme toimia tulevaisuudessa.

Seuraavan hallituksen ohjelmassa ilmastokysymykset on nostettava Suomen strategisten kysymysten joukkoon. Ja muuten olen sitä mieltä, että Kioton jatkosta neuvoteltaessa EU:n ei pidä painostaa vain muita teollisuusmaita, vaan saatava myös nopeasti teollisuvat kehitysmaat – sellaiset kuin Kiina ja Intia – päästövähentäjien joukkoon.

Mitä ehdokkaat tekivät ennenkuin vastasivat 2-3 internet-vaalikyselyyn joka päivä? Tänään vastasin Helsingin postimiehille, että haluan mieluummin kirjeet ovelle asti kuin kerrostalon käytävässä olevaan laatikkorivistöön, ja että Eduskunnan ei pitäisi päättää 1 luokan postimerkin hinnasta, vaan sen voi jättää postin operatiiviselle johdolle.

Mutta aina ei kyselyyn vastaaminen ole näin helppoa. Reserviläisen maanpuolustuskyselyn jätin kesken, koska ei ollut vaihtoehtoa, jossa tavanomaista varusmiespalvelua voisi vielä vähän lyhentää, ja lisätä sopimussotilaiden käyttöä vaativimmissa, teknisissä tehtävissä. Jos vastausten yhteydessä olisi ollut kirjoitustilaa, olisi voinut kantansa selvittää – pelkkä rasti ruutuun ei näin tärkeissä asioissa riitä.

En muuten myöskään vastannut siihen Rauhanpuolustajien kyselyyn, sitoutuuko ehdokas ihan ehdottomasti kaikissa tilanteissa aina ja ikuisesti sanomaan ei Natolle. Kysymyksen muotoilijalle 10 pistettä ja papukaijamerkki. Sitä olisi voinut vielä jatkaa kysymyksellä, sitoutuuko ehdokas tekemään kaikkensa Naton lakkauttamiseksi.

Mielenterveysjärjestöjen kysely oli taas tehty tietokilpailun muotoon: mikä on arvionne, paljonko mielenterveysongelmat vuosittain yhteiskunnalle maksavat? En usko että on kovin kiinnostavaa kuulla eri ehdokkaiden arvioita, kun on olemassa varmaan luku, jonka järjestöt voisivat ehdokkaille kertoa.

Joskus näillä ennakkokyselyillä on ollut ihan oikeaa merkitystä myös politiikanteossa eduskunnassa. Kun ns. Vanhasen ydinvoimapontta valmisteltiin, kuljettiin Seura-lehti kourassa tarkistamassa, minkä kannan ehdokkaat olivat viidennen ydinvoimalan rakentamiseen ottaneet. Lehdistö seurasi vahtikoiran tavoin kantansa muuttaneita tai pyörtäneitä.

Muuten olen sitä mieltä, että yksittäisten kysymysten sijaan (Viini maitokauppoihin vai ei? Ruoan alv alas vai ei?) kannattaisi kysyä enemmän ehdokkaiden arvoista, maailmankuvasta – ja ehkä vähän kokemuksestakin yhteisten asioiden hoidossa. Nyt emme tiedä kaikkia asioita joihin uusi eduskunta joutuu neljän vuoden aikana ottamaan kantaa. On sen sijaan hyvä tietää, millaisten arvojen pohjalta ehdokas uusissa tilanteissa toimii.

PS. Uusi trendi näyttää olevan myös kysymys, eikö tupakoitsijoiden, liikalihavien ja juoppojen pitäisi itse maksaa sairauskulunsa. Siitä ei ole pitkä matka ajatteluun, että kaikenlaiset ruumiin ja hengen sairaudet ovat myös itse aiheutettuja, ja kukin vastatkoon omista kustannuksistaan. Näissä kysymyksissä toivon, että jokaisessa vihreässä asuu se pieni demari, jotta tällainen eriarvoistumiseen johtava ajattelu terveydenhuollossa saadaan pysäytettyä.

Kun EU laajentui Baltian maihin, Itämerestä tuli – Venäjää lukuunottamatta – ”EU:n sisämeri”. Itämeren kurja ekologinen tilanne ei kuitenkaan ole saanut EU:ssa sitä painoarvoa, minkä se vaatisi. Kesäisistä leväuutisista Itämeren alueella on tullut arkipäivää.

Itämeren alueella on ollut viime vuosien aikana kaksi hanketta, jolloin on ollut suuri merkitys Itämeren alueen maissa. Ensimmäinen niistä oli Itämeren suojelukomission HELCOM:n käynnistämä ”hotspot” –kartoitus Itämeren pahimmista saastelähteistä. Itämeren alueen maat ja kansainväliset rahoituslaitokset aloittivat työn näiden ongelmien korjaamiseksi. Esimerkkinä tästä työstä ovat investoinnit jätevesien puhdistamoihin Pietarissa. Suomella on vielä jäljellä yksi ”hotspot” –alue Saaristomerellä, ja sen poistamiseksi on vielä vähennettävä mm. maatalouden hajakuormitusta.

Myös Suomen lanseeraamalla Pohjoisn ulottuvuuden aloitteella EU:ssa oli ympäristökomponetti – ja tarkoitus oli myös sitouttaa EU:ta ja Venäjää entistä tiukemmin mm. Luoteis-Venäjän alueen ympäristöyhteistyöhön sekä Itämeren suojeluun. Pohjoisen ulottuvuuden kysymykset ovat jääneet kuitenkin Suomeltakin aika vähälle huomiolle parin viime vuoden aikana.

Sen sijaan uusista uhkakuvista Itämeren alueen piirissä ei ole puutetta: Venäjän lisääntyneet öljykuljetukset ovat lisänneet öljyonnettomuuksien riskiä Suomenlahdella. Viron rannikolla karille ajanut tankkialus oli muistutus siitä, miten haavoittuvassa ympäristössä elämme. Venäjän-Saksan maakaasuputkihanke on esimerkki rakennushankkeesta, jolla on myös ympäristövaikutuksia. Ja Suomenlahden eteläpuolella, lähellä Pietaria Sosnovyi Borissa kaavaillaan vanhojen ydinreaktoreiden uusimista.

Huolestuttavaa on, että samaan aikaan kun Venäjän talous antaa siellä mahdollisuuden uusiin suuriin investointeihin, ympäristöhallinto on samalla ajettu alas. Ympäristöhallinto on Venäjällä käytännössä alistettu luonnonvarahallinnolle, jolla on erilaiset intressit.

Itämeren täytyy pysyä suomalaisen politiikan keskiössä, ja EU on saatava entistä enemmän mukaan Itämeren alueen ekologisten riskien käsittelyyn. Jos Venäjällä eletään tällä hetkellä ympäristönsuojelun alennustilaa, ei ole mitään syytä siihen, että Suomessa tehtäisiin samoin. Päinvastoin.

Suomalaisen viennin edistäminen ja Suomen edun ajaminen on yksi suurlähetystöjemme tehtävistä maailmalla. Joskus vientihankkeet kohtaavat hankaluuksia – sellaisia joita esimerkiksi Metsä-Botnian sellutehdashanke Uruguayssa, lähellä Argentiinan rajaa.

Entinen ulkomaankauppaministeri, kansanedustaja Kimmo Sasi ehdottaa Ilta-Sanomissa 2.2.2007, että Suomi sulkisi lähetystönsä Argentiinassa sen vuoksi, että Metsä-Botnian sellutehdashanketta vastaan on ollut mielenosoituksia myös Argentiinan puolella.

Sasin ehdotus on huono. Metsä-Botnian hanke on herättänyt molemmin puolin rajaa ympäristökysymyksiä sekä tehtaan päästöjen että sen vaatimien puuviljelmien osalta. Vastaava espanjalaisen yrityksen investointi alueella on myös kohdannut kritiikkiä.

Sen sijaan, että Suomi luikkisi häntä koipien välissä pois Argentiinasta, kun kohtaa vaikeuksia, kannattaisi varmaan jatkaa keskustelua niiden kanssa, joilla vielä on hankkeesta epäilyksiä. Osapuolet on saatava vakuuttuneiksi siitä, että ympäristön tila ei heikkene. Suomalaisten viestin perillemenoa helpottaa se, että meillä on Argentiinassa suurlähetystö. Espanja on nyt alkanut välittää Argentiinan ja Uruguayn välisessä kiistassa, ja Suomikin voi saada vetoapua Espanjan välitystyöstä.

Metsä-Botnian investoinnin aikaansaama kiista on hyvä esimerkki uuden, globaalin talouden haasteista. Ympäristö- ja sosiaaliset vaikutukset on selvitettävä ennalta, ja ne täytyy myös osata kommunikoida ja saada osapuolten sitoutuminen hankkeeseen jo varhaisessa vaiheessa.

Suurlähetystön poissiirtäminen ei olisi ratkaisu, vaan ongelmien lakaisemista maton alle. Ei kai kukaan esitä lähetystön siirtämistä pois Moskovasta, vaikka rekkajonot Venäjän rajalla harmittavatkin?