Haavisto-blogi

Oli mukavaa että pääministeri Matti Vanhanen kävi katsomassa vihreiden Merikukka Forsiuksen esittämän “Epämiellyttävä totuus” -elokuvan. Ilmastonmuutoksen vakavuudesta olemme siis samaa mieltä. Sen sijaan pääministerin blogissaan esittämä Helsinki-kritiikki ja turpeen puolustaminen on osittain puuta heinää.

Aloitetaan turpeesta: Vanhanen toivoo turpeen luokittelua uusiutuvaksi energialähteeksi. Tiedämme, että turvevarojen uusiutuminen on äärimmäisen hidasta, ja suot ovat nyt tärkeä hiilidioksidin sitoja. Turvetuotannon ja soidenkuivatuksen vuoksi hiilidioksidia vapautuu ilmakehään, kuten Suomen luonnonsuojeluliitto muistuttaa.

Turpeen käyttöä Suomessa voidaan perustella työllisyydellä tai aluepoliittisin argumentein, mutta ei ekologisilla perusteilla. Hallitus on kiirehtinyt takaamaan turpeelle syöttötariffin joka helpottaa turpeentuotantoa, mutta ei ole saanut sellaista aikaiseksi uusiutuville energialähteille, kuten tuulivoimalle. Tässä on vihreillä ja keskustalla suuri näkemysero.

Osmo Soininvaara aikanaan kritisoi “Vanhasen mallia”, jossa pääministeri pendelöi päivittäin yksityisautolla Nurmijärveltä Helsinkiin. Jos kaupunkirakenne hajoaa ja suositaan yksityisautoiluun perustuvaa kaupunkisuunnittelua, ympäristön tila heikkenee. Pääministeri koitti Nummelassa iskeä takaisin ja kirjoittaa blogissaan, että vihreät “ajavat mahdollisimman luonnonläheistä elämää, mutta erityisesti pääkaupunkiseudulla he haluavat keskittää kaiken mahdollisimman tiiviiksi asutukseksi”.

Vihreät tosiaan uskovat, että kaupungeissa tiivis yhdyskuntarakenne parantaa palveluja, helpottaa joukkoliikenteen järjestämistä ja vähentää yksityisautoilun tarvetta. Siksi vihreät ovat ajaneet pääkaupunkiseudulle metroa ja yhdyskuntarakennetta, jossa uudet suuret asutuskeskukset rakennetaan radanvarteen. Tämä on ekologiselta kannalta hyvä asia.

Pääministeri Vanhanen on viime aikoina moittinut myös Helsingin energiapolitiikkaa. Sähkön ja lämmön yhteistuotanto on tehokasta - Helsingissä kaukolämmön osuus on kansainvälisesti hyvin suuri. Jos sähkö tuotettaisiin Helsinkiin vaikkapa hakevoimalassa Savossa ja tuotaisiin verkkoa pitkin Helsinkiin, ei sähkön ja lämmön yhteistuotanto onnistuisi.

Mielestäni Helsingin pitäisi siitä huolimatta panostaa uusiutuviin energialähteisiin. Ei olisi hassumpaa, jos muutama tuulivoimala pyörisi myös Helsingin horisontissa. Viikon pellot voidaan toki muuttaa ruokohelpiviljelmiksi vaikka huomenna.

On muuten kiinnostava kysymys, miksi Keskustapuolueen maihinnousu Helsinkiin ei ole onnistunut. Johtuuko se juuri pääministeri Matti Vanhasen edustamasta ajattelusta, jossa ei ymmärretä hyvin suunnitellun ja rakennetun kaupungin ekologisia mahdollisuuksia?

Min mormor föddes i Helsingfors, år 1895, och bodde på Vladimirgatan - eller Kalevagatan, som den heter nuförtiden. Hon berättade för mig om ett Helsingfors, där barnen lekte på gården med varandra på tre språk: finska, svenska och ryska.

Helsingfors har alltid varit en flerspråkig och mångkulturell stad. Precis som på andra håll längs kusten har nya intryck och strömningar förmedlats snabbt via handel och sjöfart. I inlandet har takten däremot varit sävligare, och nyheterna kommit senare fram.

Efter den ryska revolutionen utgjorde tiden med Sovjetunionen och dess stängda gränser en undantagsperiod då vår granne i öster - och med den de baltiska länderna - knappt upprätthöll mer än officiella “vänskapliga kontakter” med omvärlden. Nu är det igen möjligt för människor att röra sig fritt, och att knyta egna kulturella kontakter över gränserna. Helsingfors kan på nytt andas också söderut och österut.

Helsingfors var ursprungligen en svenskspråkig stad och fick en finsk majoritet först i slutet på 1800-talet. Svenskspråkig kultur är en del av stadens indentitet. Det är svårt att tänka sig Helsingfors utan Svenska Teatern, Hufvudstadsbladet eller svenska skolor. Men den svenska kulturen har också förnyat sig - se till exempel på teater Viirus eller tidningen Ny Tid - och det svenska inslaget i staden har haft ett stort inflytande på den dominerande finska kulturen.

I Finland förmedlades många idéer som ledde till miljörörelsen, feminismen, antikärnkraftsrörelsen och de gröna via finlandssvenskar som följde med debatten och utvecklingen i de andra nordiska länderna mer aktivt än vad som var fallet på finskt håll.

Förutom den finlandssvenska minoriteten har vi också andra traditionella minoriteter som bevarat sin egen kulturella identitet - till exempel Helsingfors judar och tatarer. Nya invandrare för med sig sin kultur till staden - ett exempel på det är den växande andelen ryssar, som har grundat egna tidningar och Radio Sputnik.

Det mångkulturella Helsingfors är en rikedom, men det föds och växer inte av sig självt, utan måste beredas plats. Här är skolorna och kulturutbudet av avgörande betydelse.
Språklagstiftningen i Finland garanterar det svenska utbudet på offentliga tjänster och rätten att använda sig av svenska i samhället. Men lagen räcker inte till om attityden till den språkliga minoriteten inte är positiv. Därför måste majoritetskulturen - vi finskspråkiga - se till att Finland bibehålls som ett tvåspråkigt land och att också andra minoritetskulturer har möjlighet att berika landet.

Helsingfors kan visa andra delar av landet exempel i den här frågan.

–

Isoäitini syntyi Helsinkiin, Vladimirinkadulle eli nykyiselle Kalevankadulle, vuonna 1895. Hän kertoi minulle Helsingistä, jossa lapset leikkivät samalla pihalla kolmella eri kielellä: suomeksi, ruotsiksi ja venäjäksi.

Helsinki on aina ollut monikielinen ja monikulttuurinen kaupunki. Niinkuin muuallakin rannikolla, kauppa ja merenkulku ovat tuoneet nopeasti uusia vaikutteita ja uusia virtauksia mukanaan. Sisämaassa on eletty hitaammin, ja uutiset ovat tulleet myöhemmin.

Venäjän vallankumous ja Neuvostoliiton eristäytyminen olivat poikkeusjakso, jolloin itänaapuriin – ja myös Baltian maihin – pidettiin yllä lähinnä virallista “ystävyyttä”. Nyt tilanne on toinen, todellinen kulttuurivaihto ja ihmisten vapaa liikkuminen on taas mahdollista. Helsinki hengittää jälleen myös itään ja etelään.

Helsinki oli alunperin ruotsinkielinen kaupunki, ja suomenkielisen enemmistön se sai vasta 1800-luvun lopussa. Ruotsinkielinen kulttuuri on tärkeä osa koko kaupungin identiteettiä.  Olisi vaikeaa ajatella Helsinkiä ilman Svenska Teaternia, Hufvudstadsbladetia tai ruotsinkielisiä kouluja. Mutta ruotsinkielinen kulttuuri on myös uusiutunut – katsokaa vaikka teatteri Viirusta tai Ny Tid –lehteä – ja vaikuttanut myös suomenkieliseen valtakulttuuriin.

Suomessa esimerkiksi ympäristöliike, naisliike, ydinvoiman vastaisen liike ja vihreän liike saivat alusta asti paljon vaikutteita suomenruotsalaisten toimijoiden kautta, jotka seurasivat keskustelua ja kehitystä muissa Pohjoismaissa paljon tiiviimmin.

Suomenruotsalaisen vähemmistön lisäksi meillä on perinteisiä uskonnollisia ja etnisiä vähemmistöjä – esimerkiksi Helsingin juutalaiset ja tataarit – jotka ovat säilyttäneet oman identiteettinsä. Maahanmuuttajat tuovat kaupunkiin uusia kulttuureita – esimerkkinä venäläisten osuuden kasvu, heidän omat lehtensä ja Radio Sputnik.

Monikulttuurisuus on Helsingille rikkaus. Se ei kuitenkaan synny ja kehity itsestään, vaan monikulttuurisuudelle on tehtävä tilaa. Koulut ja kulttuuripalvelut ovat avainasemassa.
Suomessa kielilaki antaa voimakkaan laillisuussuojan ruotsinkielisille palveluille ja ruotsinkielen käytölle yhteiskunnassa. Laki ei kuitenkaan ole tarpeeksi, jos asenteet eivät ole kielivähemmistöille myönteiset. Siksi valtakulttuurin – meidän suomenkielisten – on pidettävä huolta siitä, että Suomi säilyy kaksikielisenä, ja että myös muille vähemmistökulttuureille on toimintaedellytyksiä.

Helsinki voi näyttää näissä asioissa esimerkkiä.

Helsingin, Espoon, Kauniaisten ja Vantaan kuntarajat ovat pääkaupunkiseudulla tulleet yhä keinotekoisemmaksi. Yhdessä kunnassa asutaan, toisessa käydään töissä, kolmannessa käytetään kauppapalveluja, ja neljännessä urheillaan. Asukkaan kannalta kuntarajan ylittämistä ei enää edes huomaa.

Valitettavasti pääkaupunkiseudun hallinto laahaa jäljessä. Se ei olisi niin vaarallista, ellei naapurikunnissa olisi erilaisia käsityksiä siitä, miten aluetta tulee kehittää. Yksi panostaa joukkoliikenteeseen, toinen on rakentanut autokaupunkia. Yksi on pyrkinyt sijoittamaan suuret kauppaliikkeet hyvien joukkoliikenneyhteyksien päähän, toinen tarjoaa niille vapaita rakentamisalueita pelloilta. Naapurukset ovat vetäneet köyttä myös hyvätuloisten asukkaiden houkuttelusta – ja kenen käteen jää mustapekka: sosiaalista asuntotuotantoa tarvitsevat, vähätuloiset, maahanmuuttajat.

Ikävintä jälkeä on puuttunut yhteistyö tehnyt liikenteessä ja kaavoituksessa. Espoon metroratkaisu on nyt poistamassa yhden suurista ongelmista – henkilöautojen yhä kasvavan virran Helsingin niemelle. Lentokenttäraide toivottavasti tuo helpotusta Vantaan suuntaan. Kun työpaikkarakentamista on ammuttu haulikolla kehäteiden varteen, jäljet näkyvät suurissa päivittäisissä liikenneruuhkissa.

Asukkaiden kannalta ei naapurikuntien välinen kilpailu ole tuonut parempaa pääkaupunkiseutua – vaan huonomman. Yhteensopimaton joukkoliikenne tai ruuhkaiset reitit ovat tästä esimerkkinä.

Eikö olisi aika alkaa jo kehittää yhden pääkaupungin strategiaa? Se ei synny hetkessä – kaupunkien yhdistäminen voi viedä 10-20 vuotta. Mutta eikö tavoitteena pitäisi olla, että Helsinki, Espoo, Vantaa ja Kauniainen olisivat yksi kaupunki? Voittajana tässä olisivat pääkaupunkiseudun asukkaat ja ympäristö. Liikenne, asuminen ja työpaikat suunniteltaisiin kokonaisuutena, sosiaali-, terveys-, kulttuuri- ja virkistyspalvelut tuotettaisiin yhteisesti, luonto- ja virkistysalueet katsottaisiin niin että ne palvelevat koko aluetta. Myös kouluille ja oppilaitoksille koko pääkaupunkiseutu on luonteva aluekokonaisuus.

Nopeasti kasvavien rakennuskustannusten ja asuntohintojen aikana erityistä huomiota pitäisi nyt kiinnittää edullisen asuntotuotannon syntyyn pääkaupunkiseudulla. Myös tässä alueen katsominen kokonaisuutena helpottaisi.

Olen huomannut, että pääkaupunkiseudun yhteistyötä tarkastellaan usein hallinnon näkökulmasta. Olisi aika muuttaa näkövinkkeliä asukaslähtöiseksi: missä kaikissa asioissa alueen asukkaat hyötyisivät yhtenäisemmästä hallinnosta? Tärkeää yhteisessä pääkaupungissa olisi myös demokratia: nyt erilaiset aluehallinnon elimet ovat välillisiä, eivätkä asukkaat voi suoraan valita niihin edustajiaan. Kuinka moni esimerkiksi tietää, kuka YTV:tä johtaa? Olisi yksinkertaisempaa, että koko pääkaupunkiseudulla olisi yhteinen kaupunginvaltuusto, jonka päätöksenteko on läpinäkyvää ja johon asukkaat valitsevat suoraan edustajansa.

Puoluepamput näyttävät olevan yksimielisiä siitä, että eduskuntavaalien 2007 jälkeen muodostettavan hallituksen ohjelmaan otetaan pääkaupunkiseudun kehittäminen yhdeksi painopisteeksi. Toivottavasti tavoitetaso ei kuitenkaan jää liian alhaiseksi. Nyt voisi käynnistää valmistelun kuntien yhdistämisestä, ja pääkaupunkiseutu voisi näyttää mallia muulle maalle siinä, että kaikkialla Suomessa kuntaverkko on liian pirstoutunut.