Haavisto-blogi

Oli mukavaa että pääministeri Matti Vanhanen kävi katsomassa vihreiden Merikukka Forsiuksen esittämän “Epämiellyttävä totuus” -elokuvan. Ilmastonmuutoksen vakavuudesta olemme siis samaa mieltä. Sen sijaan pääministerin blogissaan esittämä Helsinki-kritiikki ja turpeen puolustaminen on osittain puuta heinää.

Aloitetaan turpeesta: Vanhanen toivoo turpeen luokittelua uusiutuvaksi energialähteeksi. Tiedämme, että turvevarojen uusiutuminen on äärimmäisen hidasta, ja suot ovat nyt tärkeä hiilidioksidin sitoja. Turvetuotannon ja soidenkuivatuksen vuoksi hiilidioksidia vapautuu ilmakehään, kuten Suomen luonnonsuojeluliitto muistuttaa.

Turpeen käyttöä Suomessa voidaan perustella työllisyydellä tai aluepoliittisin argumentein, mutta ei ekologisilla perusteilla. Hallitus on kiirehtinyt takaamaan turpeelle syöttötariffin joka helpottaa turpeentuotantoa, mutta ei ole saanut sellaista aikaiseksi uusiutuville energialähteille, kuten tuulivoimalle. Tässä on vihreillä ja keskustalla suuri näkemysero.

Osmo Soininvaara aikanaan kritisoi “Vanhasen mallia”, jossa pääministeri pendelöi päivittäin yksityisautolla Nurmijärveltä Helsinkiin. Jos kaupunkirakenne hajoaa ja suositaan yksityisautoiluun perustuvaa kaupunkisuunnittelua, ympäristön tila heikkenee. Pääministeri koitti Nummelassa iskeä takaisin ja kirjoittaa blogissaan, että vihreät “ajavat mahdollisimman luonnonläheistä elämää, mutta erityisesti pääkaupunkiseudulla he haluavat keskittää kaiken mahdollisimman tiiviiksi asutukseksi”.

Vihreät tosiaan uskovat, että kaupungeissa tiivis yhdyskuntarakenne parantaa palveluja, helpottaa joukkoliikenteen järjestämistä ja vähentää yksityisautoilun tarvetta. Siksi vihreät ovat ajaneet pääkaupunkiseudulle metroa ja yhdyskuntarakennetta, jossa uudet suuret asutuskeskukset rakennetaan radanvarteen. Tämä on ekologiselta kannalta hyvä asia.

Pääministeri Vanhanen on viime aikoina moittinut myös Helsingin energiapolitiikkaa. Sähkön ja lämmön yhteistuotanto on tehokasta - Helsingissä kaukolämmön osuus on kansainvälisesti hyvin suuri. Jos sähkö tuotettaisiin Helsinkiin vaikkapa hakevoimalassa Savossa ja tuotaisiin verkkoa pitkin Helsinkiin, ei sähkön ja lämmön yhteistuotanto onnistuisi.

Mielestäni Helsingin pitäisi siitä huolimatta panostaa uusiutuviin energialähteisiin. Ei olisi hassumpaa, jos muutama tuulivoimala pyörisi myös Helsingin horisontissa. Viikon pellot voidaan toki muuttaa ruokohelpiviljelmiksi vaikka huomenna.

On muuten kiinnostava kysymys, miksi Keskustapuolueen maihinnousu Helsinkiin ei ole onnistunut. Johtuuko se juuri pääministeri Matti Vanhasen edustamasta ajattelusta, jossa ei ymmärretä hyvin suunnitellun ja rakennetun kaupungin ekologisia mahdollisuuksia?

En ollut varmaan ainoa, joka seurasi huolestuneena perjantaisen EU-ministerivaliokunnan uutisia: siellä jätettiin vielä viikoksi pöydälle Suomen sitoutuminen EU:n komission esityksiin kasvihuonekaasupäästöjen vähentämiseksi vuoden 2012 jälkeen.

Napit vastakkain näyttävät olevan kauppa- ja teollisuusministeri Mauri Pekkarinen ja ympäristöministeri Stefan Wallin. Asia on tärkeä, sillä kokemus on osoittanut, että ilmastokysymyksen ratkaisu hyytyy helposti tavoitteeseen saada nopeasti ”globaali ratkaisu”, johon kaikki ovat sitoutuneet.

Johdin Suomen valtuuskuntaa Kioton ilmastoneuvotteluissa 1997, ja jo siellä kävi selväksi, että Yhdyvallat, Australia, Japani ja monet kehitysmaat eivät olleet valmiita siihen päästövähennystahtiin, jota EU ehdotti. Vaihtoehtoina oli joko olla tekemättä mitään, tai porrastamalla päätöksiä siten, että EU sitoutui 8 %:n vähennyksiin, USA 7 %:iin ja Japani 6 %:iin. Kehitysmaat jäivät odottamaan joustavia mekanismeja ja mm. Clean Development Mechanism (CDM) –järjestelmän käynnistymistä.

Ilman EU:n päättäväisyyttä olisivat Kioton neuvottelut hyytyneet. Nyt tarvitaan samanlaista päättäväisyyttä kun tähdätään vuoden 2012 jälkeiseen sopimuskauteen, jota EU:n komissio nyt valmistelee. Ensi syksynä Balilla on taas ilmastosopimuksen osapuolikokous, joka Kioton jatkon suhteen on erittäin tärkeä.

Vaikka Yhdysvallat ei sitten Kioton sopimusta ratifioinutkaan, asenneilmapiiri on siellä muuttumassa. Hirmumyrskyt, muutokset vuoristojen jääpeitteessä ja maapallon napa-alueilla sulavat jäätiköt ovat herättäneet Yhdysvalloissa uuden keskustelun. Al Goren lähetyssaarnaajan työllä on tässä ollut myös suuri merkitys.

Euroopassa usein mietitään, murskaako yksipuolinen sitoutuminen tiukempiin ilmastotavoitteisiin kilpailukykymme. Tähän en usko. Pikemmin nopeampi reagointi ilmastomuutoksen vaatimuksiin, säästävän tekniikan ja uusien energialähteiden käyttöönotto parantaa valmiuksiamme toimia tulevaisuudessa.

Seuraavan hallituksen ohjelmassa ilmastokysymykset on nostettava Suomen strategisten kysymysten joukkoon. Ja muuten olen sitä mieltä, että Kioton jatkosta neuvoteltaessa EU:n ei pidä painostaa vain muita teollisuusmaita, vaan saatava myös nopeasti teollisuvat kehitysmaat – sellaiset kuin Kiina ja Intia – päästövähentäjien joukkoon.