Min mormor föddes i Helsingfors, år 1895, och bodde på Vladimirgatan - eller Kalevagatan, som den heter nuförtiden. Hon berättade för mig om ett Helsingfors, där barnen lekte på gården med varandra på tre språk: finska, svenska och ryska.
Helsingfors har alltid varit en flerspråkig och mångkulturell stad. Precis som på andra håll längs kusten har nya intryck och strömningar förmedlats snabbt via handel och sjöfart. I inlandet har takten däremot varit sävligare, och nyheterna kommit senare fram.
Efter den ryska revolutionen utgjorde tiden med Sovjetunionen och dess stängda gränser en undantagsperiod då vår granne i öster - och med den de baltiska länderna - knappt upprätthöll mer än officiella “vänskapliga kontakter” med omvärlden. Nu är det igen möjligt för människor att röra sig fritt, och att knyta egna kulturella kontakter över gränserna. Helsingfors kan på nytt andas också söderut och österut.
Helsingfors var ursprungligen en svenskspråkig stad och fick en finsk majoritet först i slutet på 1800-talet. Svenskspråkig kultur är en del av stadens indentitet. Det är svårt att tänka sig Helsingfors utan Svenska Teatern, Hufvudstadsbladet eller svenska skolor. Men den svenska kulturen har också förnyat sig - se till exempel på teater Viirus eller tidningen Ny Tid - och det svenska inslaget i staden har haft ett stort inflytande på den dominerande finska kulturen.
I Finland förmedlades många idéer som ledde till miljörörelsen, feminismen, antikärnkraftsrörelsen och de gröna via finlandssvenskar som följde med debatten och utvecklingen i de andra nordiska länderna mer aktivt än vad som var fallet på finskt håll.
Förutom den finlandssvenska minoriteten har vi också andra traditionella minoriteter som bevarat sin egen kulturella identitet - till exempel Helsingfors judar och tatarer. Nya invandrare för med sig sin kultur till staden - ett exempel på det är den växande andelen ryssar, som har grundat egna tidningar och Radio Sputnik.
Det mångkulturella Helsingfors är en rikedom, men det föds och växer inte av sig självt, utan måste beredas plats. Här är skolorna och kulturutbudet av avgörande betydelse.
Språklagstiftningen i Finland garanterar det svenska utbudet på offentliga tjänster och rätten att använda sig av svenska i samhället. Men lagen räcker inte till om attityden till den språkliga minoriteten inte är positiv. Därför måste majoritetskulturen - vi finskspråkiga - se till att Finland bibehålls som ett tvåspråkigt land och att också andra minoritetskulturer har möjlighet att berika landet.
Helsingfors kan visa andra delar av landet exempel i den här frågan.
–
Isoäitini syntyi Helsinkiin, Vladimirinkadulle eli nykyiselle Kalevankadulle, vuonna 1895. Hän kertoi minulle Helsingistä, jossa lapset leikkivät samalla pihalla kolmella eri kielellä: suomeksi, ruotsiksi ja venäjäksi.
Helsinki on aina ollut monikielinen ja monikulttuurinen kaupunki. Niinkuin muuallakin rannikolla, kauppa ja merenkulku ovat tuoneet nopeasti uusia vaikutteita ja uusia virtauksia mukanaan. Sisämaassa on eletty hitaammin, ja uutiset ovat tulleet myöhemmin.
Venäjän vallankumous ja Neuvostoliiton eristäytyminen olivat poikkeusjakso, jolloin itänaapuriin – ja myös Baltian maihin – pidettiin yllä lähinnä virallista “ystävyyttä”. Nyt tilanne on toinen, todellinen kulttuurivaihto ja ihmisten vapaa liikkuminen on taas mahdollista. Helsinki hengittää jälleen myös itään ja etelään.
Helsinki oli alunperin ruotsinkielinen kaupunki, ja suomenkielisen enemmistön se sai vasta 1800-luvun lopussa. Ruotsinkielinen kulttuuri on tärkeä osa koko kaupungin identiteettiä. Olisi vaikeaa ajatella Helsinkiä ilman Svenska Teaternia, Hufvudstadsbladetia tai ruotsinkielisiä kouluja. Mutta ruotsinkielinen kulttuuri on myös uusiutunut – katsokaa vaikka teatteri Viirusta tai Ny Tid –lehteä – ja vaikuttanut myös suomenkieliseen valtakulttuuriin.
Suomessa esimerkiksi ympäristöliike, naisliike, ydinvoiman vastaisen liike ja vihreän liike saivat alusta asti paljon vaikutteita suomenruotsalaisten toimijoiden kautta, jotka seurasivat keskustelua ja kehitystä muissa Pohjoismaissa paljon tiiviimmin.
Suomenruotsalaisen vähemmistön lisäksi meillä on perinteisiä uskonnollisia ja etnisiä vähemmistöjä – esimerkiksi Helsingin juutalaiset ja tataarit – jotka ovat säilyttäneet oman identiteettinsä. Maahanmuuttajat tuovat kaupunkiin uusia kulttuureita – esimerkkinä venäläisten osuuden kasvu, heidän omat lehtensä ja Radio Sputnik.
Monikulttuurisuus on Helsingille rikkaus. Se ei kuitenkaan synny ja kehity itsestään, vaan monikulttuurisuudelle on tehtävä tilaa. Koulut ja kulttuuripalvelut ovat avainasemassa.
Suomessa kielilaki antaa voimakkaan laillisuussuojan ruotsinkielisille palveluille ja ruotsinkielen käytölle yhteiskunnassa. Laki ei kuitenkaan ole tarpeeksi, jos asenteet eivät ole kielivähemmistöille myönteiset. Siksi valtakulttuurin – meidän suomenkielisten – on pidettävä huolta siitä, että Suomi säilyy kaksikielisenä, ja että myös muille vähemmistökulttuureille on toimintaedellytyksiä.
Helsinki voi näyttää näissä asioissa esimerkkiä.