Haavisto-blogi

Koska on kulttuurin vuoro?

Vietin lauantaiaamupäivän Itäkeskuksen Tallinnanaukiolla, ja iltapäivän Kolmen sepän patsaalla. Paljon on väkeä liikkeellä - ja aiheet vaihtelevat uraanikaivoksista eläkeindeksiin, Itämerestä islamin nousuun. Tunnelma on hyvä; häiriköitä vähän, ja kannustusta tulee myös vihreille paljon, vaikka emme makkaraa, hernekeittoa tai kahvia jakaneetkaan. Päivän torikysymys näytti olevan, miten suhtautua oikeusministeriin joka ei tiedä miten palkkiot Suomessa kuuluu maksaa.  - Illansuussa oli pakko ladata omia akkuja ja käydä kuuntelemassa Heidi Hautalan järjestämää kulttuurikeskustelua Espoon kaupunginteatterissa Tapiolassa.

Mitä ajassa liikkuu? -keskustelussa oli kiinnostavat osanottajat: kirjailija Pirkko Saisio, kirjailija Sofi Oksanen, toimittaja Alexis Kouros, elokuvaohjaaja Pirjo Honkasalo ja ohjaaja Kristin Olsoni.

Sofi Oksanen on herättänyt Parnassossa 1/2007 kysymyksen, miksi hakaristitunnus kuuluu kiellettyihin, mutta sirppi ja vasara sallitaan. Ovatko Stalinin vainojen uhrit vähäpätöisempiä kuin Hitlerin? Sirpistä ja vasarasta voimme tehdä pilaa; hakarististä emme. Miksi?

Pirjo Honkasalon vaikuttava elokuva Melancholian 3 huonetta (2004) vie meidät Pietarin sotilasakatemiaan, ja sieltä Tshetshenian taisteluihin. Venäjän nykytila puhutti myös illan keskustelussa Tapiolassa.

Alexis Kouros nosti esiin globaalikysymykset: pitäisikö meidän olla yhtä huolissamme tehtaassa Kiinassa hikoilevasta työläisestä kuin suomalaisesta?

Ja Pirkko Saisio teki terävän havainnon: näissä vaaleissa kulttuuri loistaa kokonaan poissaolollaan, niinkuin sitä ei olisi olemassa, tai niinkuin se ei olisi tärkeä. Hän myös huomautti koko kulttuurin viihteellistymisestä: teatterin suurilla näyttämöillä menee vain viihteellisiä esityksiä, myös suomalaisen elokuvan uusi menestystarina on kuin luotu 12-vuotiaille katsojille….

Olipa mukava hyvän keskustelun jälkeen illan raikkaassa ilmassa kävellä Tapiolasta takaisin Helsinkiin. Ainakin ehdokkaat viisastuvat, kun vaalikeskustelut ovat näin hyviä.

Kun EU laajentui Baltian maihin, Itämerestä tuli – Venäjää lukuunottamatta – ”EU:n sisämeri”. Itämeren kurja ekologinen tilanne ei kuitenkaan ole saanut EU:ssa sitä painoarvoa, minkä se vaatisi. Kesäisistä leväuutisista Itämeren alueella on tullut arkipäivää.

Itämeren alueella on ollut viime vuosien aikana kaksi hanketta, jolloin on ollut suuri merkitys Itämeren alueen maissa. Ensimmäinen niistä oli Itämeren suojelukomission HELCOM:n käynnistämä ”hotspot” –kartoitus Itämeren pahimmista saastelähteistä. Itämeren alueen maat ja kansainväliset rahoituslaitokset aloittivat työn näiden ongelmien korjaamiseksi. Esimerkkinä tästä työstä ovat investoinnit jätevesien puhdistamoihin Pietarissa. Suomella on vielä jäljellä yksi ”hotspot” –alue Saaristomerellä, ja sen poistamiseksi on vielä vähennettävä mm. maatalouden hajakuormitusta.

Myös Suomen lanseeraamalla Pohjoisn ulottuvuuden aloitteella EU:ssa oli ympäristökomponetti – ja tarkoitus oli myös sitouttaa EU:ta ja Venäjää entistä tiukemmin mm. Luoteis-Venäjän alueen ympäristöyhteistyöhön sekä Itämeren suojeluun. Pohjoisen ulottuvuuden kysymykset ovat jääneet kuitenkin Suomeltakin aika vähälle huomiolle parin viime vuoden aikana.

Sen sijaan uusista uhkakuvista Itämeren alueen piirissä ei ole puutetta: Venäjän lisääntyneet öljykuljetukset ovat lisänneet öljyonnettomuuksien riskiä Suomenlahdella. Viron rannikolla karille ajanut tankkialus oli muistutus siitä, miten haavoittuvassa ympäristössä elämme. Venäjän-Saksan maakaasuputkihanke on esimerkki rakennushankkeesta, jolla on myös ympäristövaikutuksia. Ja Suomenlahden eteläpuolella, lähellä Pietaria Sosnovyi Borissa kaavaillaan vanhojen ydinreaktoreiden uusimista.

Huolestuttavaa on, että samaan aikaan kun Venäjän talous antaa siellä mahdollisuuden uusiin suuriin investointeihin, ympäristöhallinto on samalla ajettu alas. Ympäristöhallinto on Venäjällä käytännössä alistettu luonnonvarahallinnolle, jolla on erilaiset intressit.

Itämeren täytyy pysyä suomalaisen politiikan keskiössä, ja EU on saatava entistä enemmän mukaan Itämeren alueen ekologisten riskien käsittelyyn. Jos Venäjällä eletään tällä hetkellä ympäristönsuojelun alennustilaa, ei ole mitään syytä siihen, että Suomessa tehtäisiin samoin. Päinvastoin.

Suomi markkinoi itseään hyvänä Venäjä-osaajana EU:n suuntaan, mutta viime vuosina kiinnostus Venäjän kehitykseen ja suorat poliittiset yhteydet Venäjälle näyttävät entisestään vähentyneen. Tämä on paradoksi tilanteessa, jossa Venäjä on taas palannut Suomen suurimmaksi kauppakumppaniksi.

Suomen Venäjä-politiikkaa ei voida hoitaa Brysselin kautta. Venäjälle EU ei ole yhtenäinen toimija, vaan se rakentaa Eurooppa-politiikkaansa kahdenvälisten suhteiden varaan. Venäjä-Saksa –maakaasuputki on esimerkki hankkeesta, jossa EU jäi kahdenvälisen sopimuksen sivustakatsojaksi. Lopputulos: puolalaiset pillastuivat huoltovarmuudesta, ruotsalaiset putkeen ehkä asennettavista salakuuntelulaitteista, virolaiset ja suomalaiset putken ympäristövaikutuksista. Berliinissä ja Moskovassa kilisteltiin laseja.

Venäjän kolme tulevaisuutta

Tulevaisuusvaliokunnan Venäjä 2017 –raportti näkee kolme vaihtoehtoa. Ne voisi nimetä energiateknokraattien Venäjäksi, demokraattiseksi Venäjäksi ja nyrkkivallan Venäjäksi – ja kaikkia näitä aineksia on Venäjän nykytodellisuudessa. Valitettavasti demokraattisen Venäjän osalta monipuoluejärjestelmä, vapaat kansalaisjärjestöt ja avoin tiedonvälitys ovat kaikki olleet viime aikoina vaikeuksissa.

Matti Vanhasen hallituskauden aikana olen ihmetellyt, miten huonolle hoidolle kaksi Suomelle tärkeää asiaa on jätetty: EU:ssa lanseeraama Pohjoinen ulottuvuus ja oma kahdenvälinen lähialueyhteistyömme. Pohjoisen ulottuvuuden kovaa ydintä olisivat esimerkiksi energia- ja ympäristöhankkeet sekä ydinturvallisuus, mutta poliittinen tahtotila tuntuu kokonaan puuttuvan. Sama vaivaa lähialueyhteistyötä.

Ympäristö unohtui kokonaan

Venäjän ympäristökysymykset jäävät Venäjä 2017 –raportissa liian vähälle huomiolle. Kuin sivuseikkana mainitaan Venäjän suunnitelma rakentaa öljy- ja kaasutuloilla 30 uutta ydinvoimalaa vuoteen 2020 mennessä. Tämän suunnitelman toteuttajaksi on pantu entinen pääministeri Sergei Kirienko, jota pidetään aikaansaapana miehenä. Venäjä suunnittelee myös ydinjätteen tuonnin ja ydinjätteen käsittelykapasiteetin lisäämistä. Suomea Venäjän uudet ydinvoimahankkeet koskettavat läheisesti, kun Suomenlahden eteläpuolella Sosnovyi Boria suunnitellaan uusien ydinvoimaloiden sijoituskohteeksi.

Venäjän ympäristöongelmat eivät kuitenkaan rajoitu vain ydinkysymyksiin, vaan suuriin kaivostoiminnan ja savupiipputeollisuuden aikaansaamiin saastuneisiin alueisiin. Öljyn- ja kaasuntuotannon ympäristöongelat Venäjän arktisilla alueilla ovat valtavat. Näillä alueilla myös alkuperäiskansojen elinolosuhteet ovat uhattuina.

Itämeren suojelun haasteet kasvavat kun Venäjä-Saksa maakaasuputken rakentaminen käynnistyy, ja samalla lisätään öljykuljetuksia ja öljysatamien kapasiteettia Suomenlahden pohjukassa. Olematta liian pessimistinen voi kai sanoa, että suuronnettomuuden vaara näillä lähialueillamme on kasvamassa. Kun kuvaan lisätään vielä puutteellinen teollisuuden ja yhdyskuntien jätevesien puhdistus Pietarin alueella, ja koko Venäjällä joitakin vuosia sitten romutettu ympäristöhallinto, ei kuva ole ruusuinen.

Terrorismin vastainen taistelu

Anna Politovskayan murha herätti maailman huomaamaan, että meidän naapurimaassamme käydään terrorismin vastaisen taistelun nimikkeen alla sotaa, josta pelisäännöt ovat jo kauan sitten hukkuneet. Molemmat osapuolet ovat syyllistyneet tekoihin, joita ei voi hyväksyä.

Tsetsenia ja Kaukasus mainitaan myös Venäjä 2017 –raportissa – mutta melkein kohtalonomaisesti ajatellen, että konfliktit aina vain jatkuvat. Emmekö voisi tehdä tälle asialle jotakin niillä keinoilla, joita on käytettävissä ETYJ:n, Euroopan Neuvoston ja YK:n puitteissa? Muuallakin maailmassa neuvotellaan aselevoista, rauhansopimuksista ja sovitteluista. Miksei Venäjällä?

Miten Venäjään voi vaikuttaa?

Venäjä on edelleen suurvalta, ja sellaisena tulee säilymään. Sen omanarvotunto on talouskehityksen myötä kasvamassa, eikä länsimielisten joukko ole Venäjällä tällä hetkellä enemmistönä. Autoritaarinen hallintomalli yhdistyy nopeasti lisääntyviin öljytuloihin.

Miten tähän maahan voi sitten vaikuttaa? Tulevaisuusvaliokunta suosittaa muun muassa venäjänkielen lisäopetusta ja pk-sektorin yhteistyötä. Niitäkin varmaan tarvitaan, mutta ei Venäjän yhtälö niillä ratkea.

Eurooppalaisessa mittakaavassa Puolan esiinnostama huoltovarmuusongelma energian suhteen on todellinen, kun EU:n riippuvuus Venäjän öljystä ja maakaasusta edelleen kasvaa. Puolaa on pidetty hankalana, mutta huoli on todellinen. Putkessa on aina myös hana josta sen voi kääntää kiinni. Tämän hanan turvallisuuspoliittista merkitystä EU:lle ei kannata vähätellä.

Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta esittää lopuksi, että seuraavan hallituskauden aikana laaditaan poikkihallinnollinen Venäjä-politiikkaohjelma. Se pitääkin tehdä, ja siihen on saatava tulevaisuusvaliokunnan Venäjä-raporttia keskeisemmin esille ympäristökysymykset, Venäjän ydinsektorin monet riskit, energian huoltovarmuus sekä Suomenlahteen ja Itämereen kohdistuvat uudet uhat.