Haavisto-blogi

En ollut varmaan ainoa, joka seurasi huolestuneena perjantaisen EU-ministerivaliokunnan uutisia: siellä jätettiin vielä viikoksi pöydälle Suomen sitoutuminen EU:n komission esityksiin kasvihuonekaasupäästöjen vähentämiseksi vuoden 2012 jälkeen.

Napit vastakkain näyttävät olevan kauppa- ja teollisuusministeri Mauri Pekkarinen ja ympäristöministeri Stefan Wallin. Asia on tärkeä, sillä kokemus on osoittanut, että ilmastokysymyksen ratkaisu hyytyy helposti tavoitteeseen saada nopeasti ”globaali ratkaisu”, johon kaikki ovat sitoutuneet.

Johdin Suomen valtuuskuntaa Kioton ilmastoneuvotteluissa 1997, ja jo siellä kävi selväksi, että Yhdyvallat, Australia, Japani ja monet kehitysmaat eivät olleet valmiita siihen päästövähennystahtiin, jota EU ehdotti. Vaihtoehtoina oli joko olla tekemättä mitään, tai porrastamalla päätöksiä siten, että EU sitoutui 8 %:n vähennyksiin, USA 7 %:iin ja Japani 6 %:iin. Kehitysmaat jäivät odottamaan joustavia mekanismeja ja mm. Clean Development Mechanism (CDM) –järjestelmän käynnistymistä.

Ilman EU:n päättäväisyyttä olisivat Kioton neuvottelut hyytyneet. Nyt tarvitaan samanlaista päättäväisyyttä kun tähdätään vuoden 2012 jälkeiseen sopimuskauteen, jota EU:n komissio nyt valmistelee. Ensi syksynä Balilla on taas ilmastosopimuksen osapuolikokous, joka Kioton jatkon suhteen on erittäin tärkeä.

Vaikka Yhdysvallat ei sitten Kioton sopimusta ratifioinutkaan, asenneilmapiiri on siellä muuttumassa. Hirmumyrskyt, muutokset vuoristojen jääpeitteessä ja maapallon napa-alueilla sulavat jäätiköt ovat herättäneet Yhdysvalloissa uuden keskustelun. Al Goren lähetyssaarnaajan työllä on tässä ollut myös suuri merkitys.

Euroopassa usein mietitään, murskaako yksipuolinen sitoutuminen tiukempiin ilmastotavoitteisiin kilpailukykymme. Tähän en usko. Pikemmin nopeampi reagointi ilmastomuutoksen vaatimuksiin, säästävän tekniikan ja uusien energialähteiden käyttöönotto parantaa valmiuksiamme toimia tulevaisuudessa.

Seuraavan hallituksen ohjelmassa ilmastokysymykset on nostettava Suomen strategisten kysymysten joukkoon. Ja muuten olen sitä mieltä, että Kioton jatkosta neuvoteltaessa EU:n ei pidä painostaa vain muita teollisuusmaita, vaan saatava myös nopeasti teollisuvat kehitysmaat – sellaiset kuin Kiina ja Intia – päästövähentäjien joukkoon.

Kun EU laajentui Baltian maihin, Itämerestä tuli – Venäjää lukuunottamatta – ”EU:n sisämeri”. Itämeren kurja ekologinen tilanne ei kuitenkaan ole saanut EU:ssa sitä painoarvoa, minkä se vaatisi. Kesäisistä leväuutisista Itämeren alueella on tullut arkipäivää.

Itämeren alueella on ollut viime vuosien aikana kaksi hanketta, jolloin on ollut suuri merkitys Itämeren alueen maissa. Ensimmäinen niistä oli Itämeren suojelukomission HELCOM:n käynnistämä ”hotspot” –kartoitus Itämeren pahimmista saastelähteistä. Itämeren alueen maat ja kansainväliset rahoituslaitokset aloittivat työn näiden ongelmien korjaamiseksi. Esimerkkinä tästä työstä ovat investoinnit jätevesien puhdistamoihin Pietarissa. Suomella on vielä jäljellä yksi ”hotspot” –alue Saaristomerellä, ja sen poistamiseksi on vielä vähennettävä mm. maatalouden hajakuormitusta.

Myös Suomen lanseeraamalla Pohjoisn ulottuvuuden aloitteella EU:ssa oli ympäristökomponetti – ja tarkoitus oli myös sitouttaa EU:ta ja Venäjää entistä tiukemmin mm. Luoteis-Venäjän alueen ympäristöyhteistyöhön sekä Itämeren suojeluun. Pohjoisen ulottuvuuden kysymykset ovat jääneet kuitenkin Suomeltakin aika vähälle huomiolle parin viime vuoden aikana.

Sen sijaan uusista uhkakuvista Itämeren alueen piirissä ei ole puutetta: Venäjän lisääntyneet öljykuljetukset ovat lisänneet öljyonnettomuuksien riskiä Suomenlahdella. Viron rannikolla karille ajanut tankkialus oli muistutus siitä, miten haavoittuvassa ympäristössä elämme. Venäjän-Saksan maakaasuputkihanke on esimerkki rakennushankkeesta, jolla on myös ympäristövaikutuksia. Ja Suomenlahden eteläpuolella, lähellä Pietaria Sosnovyi Borissa kaavaillaan vanhojen ydinreaktoreiden uusimista.

Huolestuttavaa on, että samaan aikaan kun Venäjän talous antaa siellä mahdollisuuden uusiin suuriin investointeihin, ympäristöhallinto on samalla ajettu alas. Ympäristöhallinto on Venäjällä käytännössä alistettu luonnonvarahallinnolle, jolla on erilaiset intressit.

Itämeren täytyy pysyä suomalaisen politiikan keskiössä, ja EU on saatava entistä enemmän mukaan Itämeren alueen ekologisten riskien käsittelyyn. Jos Venäjällä eletään tällä hetkellä ympäristönsuojelun alennustilaa, ei ole mitään syytä siihen, että Suomessa tehtäisiin samoin. Päinvastoin.

Suomalaisen viennin edistäminen ja Suomen edun ajaminen on yksi suurlähetystöjemme tehtävistä maailmalla. Joskus vientihankkeet kohtaavat hankaluuksia – sellaisia joita esimerkiksi Metsä-Botnian sellutehdashanke Uruguayssa, lähellä Argentiinan rajaa.

Entinen ulkomaankauppaministeri, kansanedustaja Kimmo Sasi ehdottaa Ilta-Sanomissa 2.2.2007, että Suomi sulkisi lähetystönsä Argentiinassa sen vuoksi, että Metsä-Botnian sellutehdashanketta vastaan on ollut mielenosoituksia myös Argentiinan puolella.

Sasin ehdotus on huono. Metsä-Botnian hanke on herättänyt molemmin puolin rajaa ympäristökysymyksiä sekä tehtaan päästöjen että sen vaatimien puuviljelmien osalta. Vastaava espanjalaisen yrityksen investointi alueella on myös kohdannut kritiikkiä.

Sen sijaan, että Suomi luikkisi häntä koipien välissä pois Argentiinasta, kun kohtaa vaikeuksia, kannattaisi varmaan jatkaa keskustelua niiden kanssa, joilla vielä on hankkeesta epäilyksiä. Osapuolet on saatava vakuuttuneiksi siitä, että ympäristön tila ei heikkene. Suomalaisten viestin perillemenoa helpottaa se, että meillä on Argentiinassa suurlähetystö. Espanja on nyt alkanut välittää Argentiinan ja Uruguayn välisessä kiistassa, ja Suomikin voi saada vetoapua Espanjan välitystyöstä.

Metsä-Botnian investoinnin aikaansaama kiista on hyvä esimerkki uuden, globaalin talouden haasteista. Ympäristö- ja sosiaaliset vaikutukset on selvitettävä ennalta, ja ne täytyy myös osata kommunikoida ja saada osapuolten sitoutuminen hankkeeseen jo varhaisessa vaiheessa.

Suurlähetystön poissiirtäminen ei olisi ratkaisu, vaan ongelmien lakaisemista maton alle. Ei kai kukaan esitä lähetystön siirtämistä pois Moskovasta, vaikka rekkajonot Venäjän rajalla harmittavatkin?