Haavisto-blogi

Niin paljon kuin Suvi-Anne Siimestä henkilönä ihailenkin, en koskaan ymmärtänyt miten hänelle tuli yllätyksenä, että ottaessaan johdon Vasemmistoliitossa saa aina kaupanpäälliseksi myös kourallisen änkyröitä. Me muut kyllä ymmärsimme mitä Claes Andersson tarkoitti sanoessaan, että hänen psykiatrinkoulutuksestaan on hyötyä puoluetyössä.

Suvi-Anne Siimes antaa uudessa kirjassaan ”Politiikan julkisivu” viimeiset löylyt Jaakko Laaksolle, Esko-Juhani Tennilälle ja monelle muulle, mutta tosiasiaksi jää, että nämä jäivät Vasemmistoliittoon – Siimes lähti. Muuten olen sitä mieltä, että puheenjohtajan paikalta voi toki lähteä tyylikkäämminkin kuin Siimes teki, vaikka politiikassa ei ole tapana jakaa tyylipisteitä.

Vasemmistoliiton puheenjohtaja Matti Korhonen peräänkuuluttaa vaalien jälkeen punavihreää hallituspohjaa, jota voitaisiin ”ohjelmaneuvottelujen jälkeen täydentää joko keskustalla tai kokoomuksella”. Korhosen arvio, että vaalien jälkeen Vasemmistoliitolla, SDP:llä ja Vihreillä ei ole enemmistöä eduskuntapaikoista, on varmaan realistinen. Sen sijaan ajatus, että joku istuisi muiden valmiiksi kattamaan hallituspöytään, ei ole tältä planeetalta.

Vaikka presidentinvaalien alla esiintyi jakoa ”porvarilliseen” ja ”vasemmistolaiseen” Suomeen Halosen ja Niinistön kaksintaistelussa, ei eduskuntavaaleissa kannattaisi kaivautua vuoden 1918 bunkkereihin. Suomen puoluekenttä ei ole kaksinapainen, eikä se sellaiseksi helpolla muutu. Suomessa keskusta on ollut historiallisesti voimakas, ja tulee sellaisena säilymään. Kokoomuksen ja Keskustan yhteenliittyminen on yhtä kaukana kuin Vasemmistoliiton sulautuminen SDP:hen.

Vihreiden ei myöskään pitäisi rummuttaa kaksijakoisen puoluekentän puolesta, eikä asettua perinteiseen oikeisto-vasemmisto –asetelmaan. Sitä ei myöskään tue vaalitapamme, jossa samasta vaalipiiristä valitaan monia edustajia, ja joka tuo myös pienemmät puolueet eduskuntaan. Erilaiset koalitiot ja pienten puolueiden osallistuminen niihin kuuluvat Suomen poliittiseen järjestelmään. Kaksinapaisessa puoluemallissa ei muuten olisi ollut mahdollista luoda vihreiden kaltaista poliittista liikettä.

Missä on sitten vihreiden paikka poliittisella kentällä? Olen aina pitänyt oikeana sitä eduskunnan kanslian vuonna 1983 tekemää ratkaisua, jossa valitsijayhdistyslistoilta valitut Ville Komsi ja Kalle Könkkölä pantiin salissa istumaan Keskustapuolueen ja SDP:n väliin. Se on edelleen hyvä paikka vihreille.

Vasemmiston kanssa vihreät ovat aina kuuluneet suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan puolustajiin. Vihreät ovat yleensä olleet valmiita maksamaan vaikka hivenen enemmän veroja siitä, että lapsiperheiden tuki, vanhuus- ja vammaispalvelut ja joukkoliikenne säilyvät. Vasemmiston kanssa on ollut helpompaa taistella myös tuloerojen kasvamista vastaan, ja puolustaa samaa palkkaa samasta työstä.

Keskustan kanssa vihreillä on yhteistä työstä riippumattoman toimeentulomallin puolustaminen – viimeksi perustuloajatukset ovat herättäneet kiinnostusta myös keskustassa. Keskustan kanssa on helppo sopia myös kotimaisten, uusiutuvien energialähteiden lisäkäytöstä ja hajautetusta energiantuotannosta. Kokoomuksen kanssa vihreillä on ollut yhteistä koulutuksen, tutkimuksen ja tuotekehittelyn tukeminen, ja pienyrittäjien aseman parantaminen. Kokoomus ja vihreät ovat katsoneet myös ennakkoluulottomammin erilaisten ostopalvelumallien käyttöä terveydenhuollossa. Yksityisten palvelujen hyödyntäminen osana julkista palvelutarjontaa ei ole ollut vihreille ideologinen kysymys.

Minusta vuoden 2007 vaaleissa vihreiden ei tulisi rummuttaa ”punavihreän rintaman” puolesta. Useimmilla vihreillä on varmasti enemmän yhteisiä näkemyksiä vaikkapa keskustan Paula Lehtomäen tai kokoomuksen Maija Perhon kuin vasemmistoliiton Jaakko Laakson kanssa.

Vihreillä on sitä paitsi omia äänestäjiä, jotka kaikissa vaaleissa ovat aina äänestäneet vihreitä – jotkut heistä jopa viimeiset 24 vuotta. Lisäksi on vaaliunestaan heränneitä entisiä nukkuvien puolueen jäseniä – ja näiden lisäksi niin vasemmistosta, keskustasta kuin oikealtakin vihreisiin siirtyneitä äänestäjiä.

Ei olisi suuri ihme, jos vaalien jälkeen nykyinen hallituspohja – SDP ja Keskustapuolue – jatkaisivat yhteistyötään. Ohjelmakysymyksistä pitäisi riippua, mitä muita puolueita tähän koalitioon liittyy. Vihreillä on sekä yhteisiä että erottavia tekijöitä näiden kummankin puolueen kanssa.

Jos tulevan hallituskoalition ainoana yhteiskunnallisesti merkittävänä tehtävänä on kuudennen ydinvoimalan rakentaminen Suomeen, silloin siitä hallituksesta on parasta pysyä poissa. – Viimeaikainen keskustelu on kuitenkin osoittanut, että maassa on myös toisinajattelijoita: nimekkäimmät heistä Tarja Halonen ja Jorma Ollila. Ehkä Suomi ei sittenkään ole maa, johon mahtuu vain yksi ajatus kerrallaan. Ainakin me vihreät olemme hyvässä seurassa.

PS. Perjantain EU-ministerivaliokunnassa kävi juuri niinkuin pelkäsin: Hallitus ei sitoutunut EU:n 20 prosentin kasvihuonekaasupäästövähennyksiin, joita mm. Ranska, Englanti, Espanja, Ruotsi ja Tanska ovat kannattaneet. Vastassa ovat Itä-Euroopan maat - ja Suomi. Hohhoijaa. Olisiko aika vaihtaa RKP:n tilalle ympäristöasioihin sitoutuneempi puolue hallitukseen?

Heidi Hautalan ja Paavo Lipposen sananvaihto Lipposen Varsovan-puheesta sai värikkäitä muotoja. Puhemiehen vastaus Hautalan syytöksiin Turun Sanomissa oli varmaa Lippos-tyyliä; nahkurin orsille tehtiin taas tilaa.

Hautalan peruskysymys on, missä menevät puhemiehen toiminnan rajat, kun hän on toisaalta vaaleilla valittu poliitikko, ja toisaalta edustaa koko Suomen eduskuntaa. Siitä on hyvä käydä keskustelua silloin, kun puhemiehiä valitaan. Puhemiesneuvosto ei voi enää toimia puhemiehen sensorina tai hänen koeyleisönään. Eduskunta valitsee aina valtiopäivien aluksi puhemiehen, ja jos tyyli ei miellytä, täytyy vaihtaa miestä tai naista.

Itselleni ei ole ollut yllätys, että Lipponen on puhunut puhemiehenä lisäydinvoiman puolesta Suomessa ja maailmalla. Hän on ollut kannassaan johdonmukainen jo pitkään. Kun nyt puheessa oli suoria lainauksia Foratom-järjestöltä, se on tietysti puheen kirjoittajan laiskuutta.

Pari sanaa populismista

Vihreiden poliittiseen vastaukseen Lipposen ydinvoimapuheisiin sisältyi muistutus puolue- ja vaalirahoituksen avoimuuden tärkeydestä. Vaikka olen täysin samaa mieltä itse teemasta, en pitänyt asiayhteyttä sen esittämiseen oikeana.

Joskus kansan syvät rivit pitävät politiikkaa likaisena pelinä, jossa mielipiteitä ”ostetaan” ja poliitikkoja ”lahjotaan”, ja tämä muka määräisi ratkaisevasti poliittisen kehityksen suuntaa. En usko että näin on. Mätämunia on varmaan poliitikkojen joukossakin, kuten kaikkialla, mutta eivät mätämunat maata hallitse.

Yhteiskuntajärjestys on Suomessa sellainen, että lahjonnasta, lahjuksen vastaanotosta tai vilpistä epäillyt voidaan saattaa lailliseen edesvastuuseen. Siksi lämpimikseenkään ei kannata vihjailla, ellei ole näyttöä. Väärästä epäilystä jää aina vähintään anteeksipyynnön velkaa.

Kun vihreät ovat olleet oikeudenmukaisuutta ja yksilön oikeusturvaa korostava liike, ei epäilyksen varjon langettaminen sinne tai tänne saa kuulua vihreiden poliittiseen agendaan. Populistiset ”rosvot kiinni” –liikkeet ovat SMP:n ja Liisa Kulhian tavoin koettaneet tehdä muiden epärehellisyydestä poliittista linjaansa, mutta sellainen on tuhoon tuomittua.

Ja lopuksi vielä Lipposesta

Hautalan ja Lipposen sananvaihdolla on jo perinteitä – aina eurovaaleista 1999 saakka, joten en siihen puutu sen enempää.

On kuitenkin tosiasia, että Vihreän liiton 20 vuodesta vihreät ovat olleet seitsemän vuotta Lipposen johtamassa kahdessa eri hallituksessa – ensin 1995 ja sitten 1999. Esko Ahon ja Heidi Hautalan neuvottelut päätyivät umpikujaan 1991, ja Anneli Jäätteenmäki jätti vihreät siskot ja veljet rannalle 2003 Osmo Soininvaaran puheenjohtajakaudella. Tämä Jäätteenmäen ratkaisu taisi tulla vihreille yllätyksenä.

Vihreiden näkökulmasta Lipponen oli hyvä ja oikeudenmukainen pääministeri. Johdin vihreiden hallitusneuvotteluja 1995, ja olin ministerinä Lipposen I hallituksessa 1995-1999. Oli useita hetkiä, jolloin muut hallituspuolueet tai Lipposen omat ryhmätoverit olivat työntämässä vihreitä oppositioon. Ensimmäinen näistä kiistoista oli ympäristöverokiista hallitusta muodostettaessa (siinä ottivat yhteen hallitusneuvottelijat Satu Hassi ja Antti Kalliomäki). Myöhemmin hallituksen jo toimiessa kauppa- ja teollisuusministeri Antti Kalliomäki pyrki käynnistämään hallitussopimuksen vastaisesti keskustelun viidennestä ydinvoimalasta – ja sen keskustelun Lipponen vihreiden eduksi pysäytti. Natura-kiistassa Lipponen esti RKP:n ja Kokoomuksen halun viedä Natura-asioiden jatkovalmistelu pois ympäristöministeriöltä oikeusministeriöön. SDP:n edesmennyt puoluesihteeri Kari Laitinen oli muuten yksi harvoista julkisuudessa Natura-ohjelmaa puolustaneista muiden hallitusryhmien poliitikoista.

Lipponen ei sateenkaarihallituksessaan ollut pelkästään vihreiden apuna, vaan hän joutui tukemaan myös muita pienempiä ryhmiä. Kun maa- ja metsätalousministeri Kalevi Hemilä oli yhden miehen ryhmineen valtioneuvoston sitoutumaton jäsen, Lipponen toisinaan ilmoittatui mukaan ”ryhmä Hemilään” – omaa sosialidemokraattista ryhmäänsä vastaan.

Lipposella oli halu pitää hallituskoalitio koossa, ja hän oli valmis jatkamaan yhteistyötä vihreiden kanssa vielä II hallituksessaan. Sitä muodostettaessa vihreät eivät enää kyenneet saamaan hallitusohjelmaan ehdotonta kieltoa käsitellä viidennen ydinvoimalan rakentamista hallituskaudella. Niinpä lähtö hallituksesta tapahtui vihreiden omasta aloitteesta keväällä 2002, kun eduskunnan enemmistö oli äänestyksessä päättänyt myönteisestä kannastaan viidennelle ydinvoimalalle.

Summa summarum

Kun hallitukset pitää Suomessa muodostaa koalitioista, on vaalikamppailun reilu henki vaalimisen arvoinen asia. Tästä nähtiin esimerkki kevään 2003 Irak-jupakassa, jossa Jäätteenmäen Irak-syytökset myrkyttivät SDP:n ja Keskustapuolueen välejä. Ilman henkilöiden kierrätystä ei siitä ongelmasta selvitty.

Vihreä mopo pörisee nyt hyvin, ja olemme menossa lumi pöllyten kohti vaalivoittoa. Vauhdin hurmassakin kannattaa pitää mopon tangosta kiinni, niin välttää pahimmat pöpeliköt. Populismin vaara vaanii aina, kuten Osmo Soininvaara meitä muistuttaa. Populismin ongelma on siinä, että sillä voi saada paljon kannatusta, jota ei vaalien jälkeen sitten pysty käyttämään.